Container ship CSCL Venus of the China Shipping Line: Buonasera, https://goo.gl/mCTZNb, licensed under CC BY-SA 3.0

Luku 18 Kansantaloudet maailmantaloudessa

Kansantalouksien yhdentyminen globaaliksi kauppa- ja investointijärjestelmäksi luo molemminpuolisen hyödyn mahdollisuuksia mutta johtaa ristiriitoihin hyötyjen jakamisesta

  • Globalisaatio tarkoittaa maailman tavara- ja palvelumarkkinoiden integraatiota sekä pääomien ja ihmisten liikkumista yli kansallisten rajojen.
  • Globalisaation seurauksena hyödykkeiden hinnat eri maissa ovat lähentyneet toisiaan, mutta palkkaerot ovat säilyneet.
  • Maat erikoistuvat yleensä niihin tavaroihin ja palveluihin, joita ne pystyvät tuottamaan suhteellisen edullisesti esimerkiksi skaalaetujen, runsaiden resurssien, osaamisen tai politiikan ansiosta.
  • Erikoistuminen voi tuoda molemminpuolisia hyötyjä kauppaa käyvien maiden asukkaille.
  • Kauppa ja erikoistuminen voivat hyödyttää tiettyjä väestöryhmiä mutta vahingoittaa toisia, esimerkiksi tuonnin kanssa kilpailevien hyödykkeiden tuottajia.
  • Valtioiden politiikkaa ja kansainvälisiä sopimuksia voi arvioida sen mukaan, toteutuvatko molemminpuoliset hyödyt täysimääräisesti, jakautuvatko ne reilusti ja lievittävätkö politiikka ja sopimukset globalisaation aiheuttamaa taloudellista epävarmuutta.

Vuonna 1899 höyrylaiva Manila saapui Italian pohjoisrannikolle Genovan satamaan lastinaan intialaista viljaa. Etelä-Aasian maataloushyödykkeiden kuljetukset Euroopan-markkinoille olivat halventuneet murto-osaan aiemmasta hintatasosta Suezin kanavan avauduttua vuonna 1869. Italialaiset leipurit ja kuluttajat iloitsivat halvoista hinnoista, italialaiset maanviljelijät eivät. Viivyttyään Genovassa muutaman kuukauden Manila nosti ankkurit ja suuntasi länteen kyydissään 69 halvimman paikan ostanutta matkustajaa. He jättivät kotimaansa ja lähtivät etsimään elantoaan Yhdysvalloista.

Viljan halvat hinnat johtuivat kuljetus- ja viljelyteknologioiden vallankumouksesta. Satoa oli mahdollista rahdata kaukaisille markkinoille entistä pienemmin kustannuksin. Siitä kiitos kuului Suezin kanavan ja höyrylaivojen lisäksi rautateille, joita oli rakennettu Pohjois-Amerikan peltomaille, Venäjän alangoille ja Pohjois-Intiaan. Yhdysvaltain keskilännen laajoille tasangoille oli kehittynyt pääomavaltainen, viimeisintä teknologiaa hyödyntävä viljelyteollisuus, joka uusine vehnälajikkeineen, moderneine kylvö- ja korjuukoneineen sekä tehokkaine ojitustekniikoineen veti tuottavuudessa vertoja mille hyvänsä kilpailijalle.

tariffi
Tuontitavarasta perittävä vero. Englanniksi tariff.

Euroopan valtiot ja parlamentit koettivat sopeutua viljan hintasokkiin miten taisivat. Ranskassa ja Saksassa viljelijät ja heidän liittolaisensa pääsivät voitolle. Siellä valtiot asettivat tuontiviljalle tariffeja suojellakseen viljelijöiden tuloja, vaikka viljan hinnan lasku olisi hyödyttänyt perheitä ja vaikka viljaa ostavat työläiset vastustivat tariffeja.

Toiset maat käyttivät muita keinoja. Tanskassa valtio ei ruvennut suojelemaan viljelijöitä halpatuonnilta vaan auttoi heitä siirtymään maidontuotantoon. Uudet kannustimet ohjasivat viljelijöitä käyttämään halpaa tuontiviljaa panoksena ja tuottamaan sen avulla maitoa, juustoa ja muita elintarvikkeita, joita ei voinut kuljettaa kauas halvalla. Viljan halpeneminen merkitsi, että perheille jäi enemmän rahaa maitotuotteiden ostoon.

Italiassa osa viljelijöiden lapsista meni töihin maan kukoistavaan tekstiiliteollisuuteen, joka vei tuotteitaan ulkomaihin. Moni vararikon tehnyt viljelijä matkusti valtameren yli Yhdysvaltoihin. He nuokkuivat kansipaikoilla tyhjissä rahtilaivoissa, jotka palasivat Yhdysvaltoihin hakemaan lisää viljaa Euroopalle. Manilan Genovan-matkaa seuranneen vuosikymmenen aikana Atlantin ylitti joka vuosi noin 750 000 eurooppalaista. Heidän lapsenlapsensa saattoivat vuorostaan Yhdysvalloissa ruveta viljelemään maata vaikkapa Kansasissa.

Euroopan unionin maataloussektoria suojelee unionin yhteinen maatalouspolitiikka (Common Agricultural Policy, CAP). Yhdysvalloissa sektorin asemasta on viimeksi säädetty vuoden 2014 maatalouslaissa, joka tunnetaan tuttavallisesti nimellä Farm Bill, farmilaki.

Viljan hintasokki merkitsi yksille suuria voittoja, toisille suuria tappioita. Monet muutokset olivat taloustieteen näkökulmasta järkeviä. Maailman viljantuotanto keskittyi alueille, joilla viljely oli tehokkainta. Uudelleenallokoitumista kuitenkin hidastivat Saksan ja Ranskan viljelijöitä suojelevat tariffit, joiden vuoksi talouden muiden sektorien omistajat ja työntekijät eivät päässeet hyötymään viljan hinnan laskusta. Sama politiikka jatkuu nykyäänkin: rikkaat maat suojelevat maataloussektoriaan tukiaisilla.

globalisaatio
Prosessi, jossa maailman kansantaloudet yhdentyvät keskenään yhä tiiviimmin, kun hyödykkeet, investoinnit, rahoitus ja (jossain määrin) työvoima liikkuvat vapaasti yli rajojen. Globalisaatio-sanaa käytetään joskus laveasti viittaamaan myös ideoiden, kulttuurin ja jopa tartuntatautien leviämiseen. Englanniksi globalisation.
toimintojen siirtäminen ulkomaille
Liiketoimintojen siirtäminen pois yrityksen kotimaasta. Siirto voi tapahtua monikansallisen yrityksen sisällä tai liiketoiminnan ulkoistuksena toiselle yritykselle. Englanniksi offshoring.

Voittajien ja häviäjien jakolinja ei enää kulkenut rikkaiden ja köyhien, omistajien ja vuokralaisten tai työnantajien ja työntekijöiden välillä, vaan eturistiriidan osapuolina olivat eri hyödykkeiden tuottajat. Teollisuudessa työskentelevät eurooppalaiset kannattivat Yhdysvaltain-kaupan lisäämistä, viljelijät vastustivat.

Yhä tiiviimpien keskinäisyhteyksien kutoutumista maailman kansakuntien välille nimitetään globalisaatioksi. Globalisaation ulottuvuuksiin kuuluvat ylikansallinen viljakauppa ja muuttoliike, joita höyrylaiva Manilan esimerkki kuvastaa, mutta käsite kattaa kansainvälisen integraation myös muilla alueilla kuin taloudessa: globalisaatiota on yhtä lailla ideoiden välittyminen maasta toiseen, musiikkimakujen yhtenäistyminen tai Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimen toiminta.

Luvussa 6 tarkastelimme Applea esimerkkinä yrityksestä, joka tuottaa tavaroita kotimaansa ulkopuolella halpojen kustannusten maissa. Toimintojen siirtäminen ulkomaille on globalisaation keskeisiä muotoja. Se voi merkitä tuotannon ulkoistamista muille yrityksille tai tapahtua monikansallisen yrityksen sisällä. Esimerkiksi autonvalmistaja Ford Motor Companylla on toimipisteitä 22 maassa Yhdysvaltain ulkopuolella. Se alkoi siirtää toimintojaan ulkomaille vuosi perustamisensa jälkeen, ensin vuonna 1904 Kanadaan. Pian Ford alkoi avata tuotantolaitoksia moniin muihinkin maihin, esimerkiksi vuonna 1925 Australiaan – ja vuonna 1930 Neuvostoliittoon. Vuonna 2016 tämän periamerikkalaisen yhtiön palveluksessa oli 201 000 työntekijää, joista 144 000 Yhdysvaltain ulkopuolella.

Kuvio 18.1 Fordin työntekijät eri maissa vuonna 2014.

Ford Motor Company.

Monikansallisissa yhtiöissä eri maissa asuvista omistajista, johtajista ja työntekijöistä tulee osa yhtä yhtenäistä rajat ylittävää organisaatiota. Syynä on se, että liiketoimintakustannukset ovat yrityksen sisällä edullisemmat kuin yritysten välillä. Globalisaatio ei kuitenkaan rajoitu eri maiden yritysten yhdentymiseen, vaan se merkitsee myös itse markkinoiden yhdentymistä ja eri maiden ostajien ja myyjien lähentymistä, kuten puuvillamarkkinoilla luvuissa 8 ja 11.

Olet jo tutustunut globaalin talouden tutkimuksen peruskäsitteisiin:

  • Vaihdanta luo molemminpuolisia hyötymismahdollisuuksia mutta synnyttää ristiriidan hyötyjen jakamisesta.
  • Vaihdannan tulema ei välttämättä ole Pareto-tehokas, sillä teknisesti mahdollisia molemminpuolisia hyötyjä voi jäädä toteutumatta.
  • Hyöty voi jakautua epäreilusti.
  • Hyvin suunnitellulla talouspolitiikalla voidaan päästä tehokkaampaan tai oikeudenmukaisempaan tulemaan.

Nämä opit pätevät kaikkeen markkinavaihdantaan. Niiden lisäksi valtioilla on muitakin välineitä ohjailla rajat ylittäviä tavaroiden, palveluiden, ihmisten ja arvopaperien liikkeitä:

  • Tariffit. Tariffit ovat tuonnista perittäviä veroja, jotka käytännössä syrjivät ulkomailla tuotettuja hyödykkeitä.
  • Maahanmuuttopolitiikka. Valtiot voivat rajoittaa maiden välistä muuttoliikettä keinoilla, jotka eivät olisi mahdollisia tai hyväksyttäviä maan sisäisessä muuttoliikkeessä.
  • Pääomakontrollit. Pääomakontrollit rajoittavat yksilöiden ja yritysten mahdollisuuksia siirtää arvopapereita maasta toiseen.
  • Rahapolitiikka. Rahapolitiikka vaikuttaa valuuttakurssin välityksellä tuonti- ja vientihyödykkeiden suhteellisiin hintoihin.

Kansallisvaltioilla on rajojensa sisällä käytettävissään laaja valikoima politiikkakeinoja, mutta rajat myös kaventavat valtioiden toimivaltaa. Valtiot pystyvät omalla alueellaan yleensä suojelemaan omistusoikeuksia (jos yksityisomistus on sallittua) ja valvomaan sopimusten täytäntöönpanoa. Globaalisti omistusoikeuksien suojeleminen ja sopimusten täytäntöönpano voi kuitenkin olla mahdotonta, koska maailmanhallitusta ei ole ja kansainvälisistä toimijoista monet ovat heikkoja.

Näistä syistä on kiistanalaista, jakautuvatko kansainvälisen vaihdannan molemminpuoliset hyödyt reilusti. Eturistiriitojen jakolinjat noudattavat joissain tapauksissa maiden välisiä tuloeroja. Siitä kumpuaa kiusaus tulkita ristiriitoja kotimaan ja ulkomaiden välisen me–ne-vastakkainasettelun valossa, mutta se johtaa usein harhaan.

Tässä luvussa perehdymme globalisaation myötä tiivistyneeseen integraatioon eri markkinoilla: kansainvälisillä tavaroiden ja palveluiden markkinoilla eli kaupassa, kansainvälisillä työmarkkinoilla eli muuttoliikkeessä sekä kansainvälisillä pääomamarkkinoilla eli säästöistä ja investoinneista muodostuvissa kansainvälisissä pääomavirroissa.

18.1 Globalisaation pitkä kaari

tavarakauppa
Konkreettisten, maasta toiseen fyysisesti siirrettävien tuotteiden kauppa. Englanniksi merchandise trade.

Tavarakaupassa omistajaa vaihtavat konkreettiset tuotteet, joita liikutellaan maasta toiseen maanteillä, kiskoilla, vesireiteillä tai lentoteitse. Kansainvälistä tavarakauppaa on käyty vuosituhansia, kauppatavaroiden luonne ja niiden taittamat matkat ovat vain muuttuneet täysin. Palveluiden kansainvälinen kauppa on nuorempi ilmiö, vaikka sekin satoja vuosia vanha. Yli rajojen vaihdetaan etenkin matkailupalveluita, rahoituspalveluita ja lakipalveluita. Usein kansainvälisesti vaihdettavan palvelun tarkoituksena on helpottaa tavarakauppaa tai vähentää sen kustannuksia. Niin toimivat esimerkiksi rahtipalvelut, vakuutukset ja rahoituspalvelut.

Kauppaan liittyvien palveluiden suurimmaksi tuottajaksi nousi 1800-luvulla Iso-Britannia, joka oli tuohon aikaan maailman pisimmälle teollistunut talous, merimahti, suurin imperiumi ja kansainvälisen kaupan tärkein valtio. Nykyisin kansainvälistä kauppaa käydään myös konsultointi-, terveys- ja koulutuspalveluilla. Yhdysvaltain ja Euroopan yliopistoihin kirjoittautuu opiskelijoita kaikkialta maailmasta. Intiasta taas on tullut huomattava ohjelmistopalveluiden viejä: esimerkiksi tämä verkkosivusto on kehitetty alun perin Bangaloressa. Tarkastelemme palveluvientiä ja tavarakauppaa yhdessä, koska niihin pätevät samat periaatteet.

Miten mittaamme tavara- ja palvelumarkkinoiden globalisaatiota? Yksi vaihtoehto olisi mitata kansainvälisen kaupan volyymia tietyllä ajanjaksolla maittain, alueittain tai koko maailmassa. Jos volyymi on kasvanut, voimme päätellä maan, alueen tai maailman globalisoituneen. Usein globalisaation mittarina tarkastellaan tuonnin, viennin tai niiden summan eli kaupan osuutta bruttokansantuotteesta, jotta sekä kaupan että kansantuotteen kasvu voidaan huomioida.

Kuvio 18.2 kuvaa maailman tavaraviennin osuutta maailman bruttokansantuotteesta vuosina 1820–2011; palvelut eivät ole mukana. Vuosina 1820–1913 tavaraviennin osuus kahdeksankertaistui 1 prosentista 8 prosenttiin. Vuonna 1950 se oli laskenut 5,5 prosenttiin mutta nousi jälleen nopeasti sotienjälkeisenä vaurastumisen aikana. Vuonna 1973 tavaraviennin osuus bruttokansantuotteesta oli 10,5 prosenttia, vuonna 1998 se oli 17 prosenttia ja vuonna 2011 jo 26 prosenttia. Pitkän aikavälin trendi on selvästi kasvava ja on kiihtynyt voimakkaasti 1990-luvulta lähtien. Suuntaus katkesi kuitenkin vuosina 1914–1945 maailmansotien ja suuren laman ajaksi.

Kuvio 18.2 Maailman tavaraviennin osuus maailman bruttokansantuotteesta, 1820–2011.

(1) Angus Maddison. 1995. Monitoring the World Economy, 1820–1992. Washington, DC: Development Centre of the Organization for Economic Co-operation and Development, liite 1; (2) Angus Maddison. 2001. The World Economy: A Millennial Perspective (Development Centre Studies). Pariisi: OECD, taulukko F-5; (3) Maailman kauppajärjestö WTO. 2013. World Trade Report. Geneve: WTO; (4) Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. 2014. World Economic Outlook Database: lokakuu 2014.

kaupankäyntikustannukset
Ulkomaankauppaan liittyvät kuljetuskustannukset, tariffit ja muut tekijät, joiden vuoksi yhden hinnan laki ei päde kaikilla markkinoilla. Englanniksi trade costs.
yhden hinnan laki
Pätee, kun hyödykkeellä käydään kauppaa samalla hinnalla kaikkien ostajien ja myyjien kesken. Jos hyödykettä myytäisiin eri puolilla eri hintaan, joku voisi ostaa sen halvalla yhtäältä ja myydä kalliilla toisaalle. Englanniksi law of one price. Katso myös: arbitraasi.
hintaero
Vientimaan ja tuontimaan välinen ero hyödykkeen hinnassa. Hintaero sisältää kuljetuskustannukset ja kansainvälisen kaupan verot. Jos maailmanmarkkinat ovat kilpailullisessa tasapainossa, hintaero muodostuu kokonaan kaupankäyntikustannuksista. Englanniksi price gap. Katso myös: arbitraasi.

Toinen vaihtoehto on mitata hyödykeviennin lisäkustannuksia kotimaan myyntiin verrattuna. Jos maiden väliset kaupankäyntikustannukset laskevat, taloustieteen näkökulmasta maailma kutistuu. Maat ikään kuin lähestyvät toisiaan.

Luvussa 8 esittelimme Alfred Marshallin ja hänen kysyntä-tarjontamallinsa. Totesimme, että yhden hinnan laki pätee, jos markkinoilla on paljon mahdollisia ostajia ja myyjiä, hyödykkeet ovat samanlaisia ja ostajat ja myyjät tuntevat kaikki kaupankäyntimahdollisuudet. Tällöin oletamme kuitenkin, ettei mahdollisuuksien käyttämisestä koidu kustannuksia. Jos maiden välinen kauppa on kuljetuskustannusten, kaupan esteiden tai muiden syiden takia kallista, mikään ei puolla oletusta, että hinnat olisivat maissa samat.

Kuvitellaan sellaisen hyödykkeen markkinoita, joka valmistetaan yhdessä maassa eli viedään sieltä ja kulutetaan toisessa eli tuodaan sinne. Otamme esimerkiksi japanilaisautojen viennin Yhdysvaltoihin. Yksinkertaistamme esimerkkiä vielä niin, että Japani ja Yhdysvallat ovat maailman ainoat maat, japanilaiset eivät kuluta autoja eikä Yhdysvalloissa valmisteta autoja. Koko tuotanto menee toisin sanoen kansainväliseen kauppaan. Kuvion 18.3 sininen viiva esittää Japanin tarjontakäyrää, punainen viiva Yhdysvaltain kysyntäkäyrää.

Olkoon t kustannus, joka aiheutuu auton kuljettamisesta Japanista Yhdysvaltoihin. Se sisältää kuljetuskustannukset, kaupan verot ja niin edelleen. Jos markkinat ovat kilpailulliset, yhdysvaltalaisen autonostajan kokonaiskustannus on Japanin ostokustannuksen ja kaupankäyntikustannusten t summa. Muuttuja t mittaa autojen hintaeroa Japanin ja Yhdysvaltojen välillä. Katso kuviosta 18.3, miten kaupankäyntikustannusten muutokset vaikuttavat hintaeroon.

Kuvio 18.3 Automarkkinoiden kaupankäyntikustannukset ja hintaero.

Viejämaan tarjontakäyrä

Sininen suora on tuottajamaan (viejämaan) eli Japanin tarjontakäyrä. Se on tuottajamaan hinnan nouseva funktio.

Kuluttajan kysyntäkäyrä

Punainen suora on kuluttajamaan (tuojamaan) eli Yhdysvaltain kysyntäkäyrä. Se on Yhdysvaltain autojen hinnan laskeva funktio.

Kilpailulliset markkinat

Jos markkinat ovat kilpailulliset, auton hinta Yhdysvalloissa on Japanin ostokustannuksen ja kaupankäyntikustannusten t summa. Oletetaan, että yhden yksikön kuljetuskustannukset ovat 4,5. Osoitamme, että autojen tuotantomääräksi tulee silloin 4 000.

Miksi 4 000 autoa?

4 000 auton kohdalla tarjontakäyrän ja kysyntäkäyrän ero on yhtä suuri kuin kaupankäyntikustannus (4,5). Rajakustannus Japanissa on 2,75. Yhdysvaltalaisten kuluttajien maksuhalukkuus on 7,25 yksikköä kohti.

Globalisaation vaikutus

Prosessiksi miellettynä globalisaatio tarkoittaa kaupankäyntikustannusten laskua. Kuviossa sitä vastaa kaupankäyntikustannusten muutos arvosta t arvoon t’.

Hintaero kaventuu

Kaupankäyntikustannusten lasku kaventaa tuonti- ja vientihinnan eroa, jolloin viennin (tuonnin) määrä kasvaa 4 000 autosta 6 000 autoon.

  • Otollisissa olosuhteissa globalisaatio voi hyödyttää sekä hyödykkeitä vientiin valmistavia tuottajia että tuontihyödykkeitä ostavia kuluttajia.
  • Globalisaatio lähentää heitä toisiinsa ja kasvattaa sekä vientihyödykkeiden tarjontaa että tuontihyödykkeiden kysyntää.
arbitraasi
Hyödykkeen ostaminen markkinoilta halvalla ja myyminen toisilla markkinoilla kalliilla. Arbitraasikauppaa käyvät sijoittajat hyödyntävät saman hyödykkeen hintaeroja kahden maan tai alueen välillä. Jos kaupankäyntikustannukset ovat hintaeroa pienemmät, he saavat voittoa. Englanniksi arbitrage. Katso myös: hintaero.

Hintaero lähestyy yleensä kaupankäyntikustannusten yhteismäärää. Se johtuu arbitraasista. Arbitraasikaupan kävijä voi tehdä voittoa ostamalla hyödykettä halvalla vientimarkkinoilta ja myymällä sen kalliilla tuontimarkkinoille, jos hintaero on suurempi kuin kaupankäyntikustannusten summa. Vientimarkkinoilla arbitraasikauppa vähentää hyödykkeen tarjontaa ja nostaa siten hintaa, tuontimarkkinoilla se lisää tarjontaa ja laskee hintaa. Kumpikin vaikutus supistaa hintaeroa. Kaupankäynti lisääntyy, kunnes hintaero on kaventunut kaupankäyntikustannusten suuruiseksi eikä arbitraasikauppa enää kannata. Suuret hintaerot ovat tyypillisiä silloin, kun kansainvälinen kauppa on kallista ja globalisaatio vähäistä. Pienet hintaerot liittyvät pidemmälle edenneeseen globalisaatioon ja edulliseen kansainväliseen kauppaan.

Globalisaatiosta saa siis tietoa tutkimalla hintoja.

  • Globalisaatio johtaa yleensä tuonnin halpenemiseen. Tuontihintojen lasku ei kuitenkaan välttämättä johdu globalisaatiosta, vaan syynä voi olla hyödykkeen kysynnän lasku tai tarjonnan kasvu.
  • Globalisaatio johtaa yleensä viennin kallistumiseen. Vientihintojen nousu ei kuitenkaan välttämättä johdu globalisaatiosta, vaan syynä voi olla hyödykkeen kysynnän kasvu tai tarjonnan lasku.
  • Vienti- ja tuontimaiden välisten hintaerojen kaventuminen on paljon luotettavampi globalisaation merkki. Näin on etenkin, jos samaan aikaan kaupan volyymi kasvaa.

Kuviosta 18.4 näkyy hyvin, että transatlanttisen kaupankäynnin kustannukset laskivat 1800-luvulla. Noin vuoteen 1840 saakka Ison-Britannian ja Yhdysvaltain välinen vehnän prosentuaalinen hintaero pysyi tasoltaan vakaana vaikka vaihteli tuon tason ympärillä suuresti. Hintaero alkoi supistua samoihin aikoihin, kun kuljetuskustannukset kääntyivät laskuun mannertenvälisten höyrylaivayhteyksien myötä. Vuonna 1914 hintaeroa ei käytännössä enää ollut. Samalla Atlantin yli rahdatun vehnän määrä moninkertaistui.

Kuvio 18.4 Ison-Britannian ja Yhdysvaltain vehnäkauppa, 1800–1914.

Kevin H. O’Rourke ja Jeffrey G. Williamson. 2005. ”From Malthus to Ohlin: Trade, Industrialization and distribution since 1500.” Journal of Economic Growth 10 (1) (maaliskuu): 5–34, kuvio 3.

Myös muilla kaupan aloilla tapahtui samanlainen muutos kuin transatlanttisessa vehnäkaupassa. Monien hyödykkeiden kansainväliset hintaerot supistuivat nopeasti useilla kauppareiteillä vuosina 1815–1915. Se oli modernin globalisaation ensimmäinen aikakausi.

Kuviossa 18.5 tarkastellaan eräiden hyödykkeiden hintaeroa Yhdysvaltain ja Ison-Britannian välillä vuosina 1870–1913. Vehnä, eläinperäiset tuotteet ja muut maataloushyödykkeet olivat Isossa-Britanniassa kalliimpia kuin Yhdysvalloissa. Prosentuaalinen hintaero kuvaa, miten paljon kalliimpi Ison-Britannian hinta oli. Puuvillatekstiilit, tankorauta ja muut teollisuushyödykkeet taas olivat kalliimpia Yhdysvalloissa. Niiden kohdalla prosentuaalinen hintaero kuvaa, miten paljon kalliimpia hinnat olivat Bostonissa tai Philadelphiassa verrattuna Manchesteriin tai Lontooseen.

Lähes kaikkien hyödykkeiden hintaero supistui tarkastelujaksolla (säännön vahvistava poikkeus on sokeri). Muutos kertoo transatlanttisten raaka-ainemarkkinoiden syvenevästä integraatiosta. Hintaeron supistuminen johtui kuljetustekniikan vallankumouksesta sekä viljely- ja tuotantoteknologioiden parannuksista. Luvun alussa totesimme, että Suezin kanavan avautuminen sai viljan hinnan laskemaan jyrkästi Genovassa. Esimerkkejä riittää: myös puuvillan hintaero Bombayn ja Liverpoolin välillä, juutin hintaero Kalkutan ja Lontoon välillä sekä riisin hintaero Rangoonin ja Lontoon välillä kaventuivat vastaavasti.

Kuvio 18.5 Raaka-aineiden hintaeroja Yhdysvaltain ja Ison-Britannian välillä, 1870–1913.

Kevin H. O’Rourke ja Jeffrey G. Williamson. 1994. ”Late Nineteenth-Century Anglo-American Factor-Price Convergence: Were Heckscher and Ohlin Right?” The Journal of Economic History 54 (04) (joulukuu): 892–916, taulukko 2.

Globaalien raaka-ainemarkkinoiden integraatiossa todennäköisesti vielä höyrylaivojakin tärkeämpi tekijä olivat rautatiet. Ilman rautateitä viljan ja muiden hyödykkeiden kuljettaminen sisämaasta rannikon satamakaupunkeihin olisi tullut niin kalliiksi, ettei se olisi kannattanut. Kaikkialla hintaerot eivät supistuneet yhtä nopeasti, mikä johtui usein tariffeista eli tuontiveroista. Tariffit vähensivät kuljetuskustannusten laskun tuomaa etua, mutta monet maat korottivat niitä silti. Perehdymme syihin myöhemmin.

protektionistinen politiikka
Valtion toimet kaupankäynnin ja etenkin tuonnin rajoittamiseksi. Toimien tarkoituksena on suojella paikallisia toimialoja ulkomaiden kilpailulta. Protektionistisen politiikan keinoja ovat esimerkiksi tuontitavaroiden verotus tai tuontikiintiöt. Englanniksi protectionist policy.
tuontikiintiö
Valtion tietylle ajanjaksolle määräämä tuonnin enimmäismäärä. Englanniksi import quota.

Vuoden 1914 jälkeen vehnärahti Atlantin yli hiljeni ja hintaerot alkoivat kasvaa. Se viittaa kaupankäyntikustannusten kasvuun ja globalisaation vähenemiseen. Maailmansotien välisellä ajalla maataloushyödykkeiden kansainväliset hintaerot kasvoivat, koska valtiot pyrkivät hoitamaan työttömyyttä ja vähentämään taloudellista epävarmuutta korottamalla tariffeja. Kun valtio rajoittaa kansainvälistä kauppaa ja etenkin tuontia, se harjoittaa protektionistista politiikkaa. Protektionistisen politiikan päämääränä on yleensä suojella kotimaisia toimialoja kansainväliseltä kilpailulta, mihin nimitys protektionismi viittaakin (englannin protection tarkoittaa suojelua). Samalla se merkitsee, että kotimaan kuluttajat joutuvat maksamaan tuontihyödykkeistä enemmän. Protektionismin keinovalikoimaan kuuluvat tariffit eli tuontihyödykkeiden hintaa nostavat verot ja tuonnin määrärajoitukset eli tuontikiintiöt.

Sotien jälkeen vuonna 1945 alkoi uusi globalisaation kausi. Se eteni ensin hitaasti mutta kiihtyi varsinkin 1990-luvulla. Maataloushyödykkeiden markkinat olivat suurimman osan ajanjaksosta pitkälti suojeltuja, joten mikään erityinen syy ei päässyt kaventamaan maataloushyödykkeiden kansainvälisiä hintaeroja. Teollisuuden hyödykkeiden ja komponenttien markkinat sen sijaan vapautettiin. Useissa tutkimuksissa on todettu, että näillä markkinoilla kansainväliset hintaerot kapenivat 1900-luvun lopulla.

Taloustieteessä kaupankäyntikustannuksia mitataan epäsuorasti tarkastelemalla kauppaa maapareittain. Silloin voidaan arvioida kaupan esteiden pitkän aikavälin muutoksia ja erottaa, mikä johtuu etäisyydestä ja mikä kansallisesta politiikasta. Jos havaitsisimme vaikkapa Saksan ja Ranskan välisen kaupan vilkastuneen vuosi vuodelta mutta pysyneen ennallaan tai vähentyneen näiden maiden ja muiden kauppakumppanien välillä, voisimme tulkita sen kertovan epäsuorasti Saksan ja Ranskan välisten kaupankäyntikustannusten laskusta.

Summaamalla merkittävimpien talouksien kaupankäyntikustannukset vuosittain saamme tunnusluvun, jolla voi arvioida globalisaation etenemistä. Kuvioihin 18.6 ja 18.7 on laskettu tämä tunnusluku vuosilta 1870–2000.

Kuvio 18.6 Kaupan esteet, 1870–2000.

David S. Jacks, Christopher M. Meissner ja Dennis Novy. 2011. ”Trade Booms, Trade Busts, and Trade Costs.”Journal of International Economics 83 (2) (maaliskuu): 185–201. Kaupankäyntikustannukset on indeksoitu perusvuotena 1870 = 1.

Kaupankäyntikustannukset laskivat selvästi vuosina 1870–1913, kun kuljetuskustannukset pienenivät ja tariffeja laskettiin. Maailmansotien välisenä aikana kaupankäyntikustannukset kasvoivat, koska tariffeja nostettiin varsinkin suuren laman aikana vuodesta 1929 alkaen. Valtiot koettivat saada työttömyyden kuriin rajoittamalla tuontia.

Vuonna 1970 kaupankäyntikustannukset alkoivat jälleen laskea kautta maailman, kun kaupan vapauttaminen käynnistyi uudelleen ja kuljetustekniikka kehittyi. Köyhissä maissa tariffit ovat yleensä korkeampia kuin rikkaissa. Yhtenä syynä on se, että kehittyvissä maissa valtion on vaikeampaa rakentaa muita tulonlähteitä, kuten tuloverotusta. Kuvio 18.7 kuitenkin osoittaa, että useimmat maat ovat viime vuosikymmeninä laskeneet tariffeja.

globalisaation ensimmäinen ja toinen aalto
Kaksi maailmantalouden integraation tiivistymisen kautta. Globalisaation ensimmäinen aalto alkoi ennen vuotta 1870 ja päättyi vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. Toinen aalto alkoi toisen maailmansodan päätyttyä ja on jatkunut 2000-luvulle asti. Englanniksi globalisation I and II. Katso myös: globalisaatio.

Hinta-aineistojen valossa raaka-ainemarkkinoiden integraatio on 150 vuoden aikana ensin tiivistynyt, sitten purkautunut ja sitten jälleen tiivistynyt. Jo 1800-luvulla alkanut integraatio väheni maailmansotien välillä, kunnes se käynnistyi uudelleen toisen maailmansodan jälkeen. Kahta tiivistyvän integraation kautta kutsutaan taloushistoriassa globalisaation ensimmäiseksi ja toiseksi aalloksi.

Kuvio 18.7 Keskimääräiset tariffit prosentteina, 1981–2010.

Maailmanpankki. 2011. ”Data on Trade and Import Barriers”. Kolmen vuoden liukuva keskiarvo.

Harjoitus 18.1 Hintaerojen vertailua

Kuvio 18.5 esittää eräiden hyödykkeiden hintaeron vaihtelua ajan mittaan Yhdysvaltain ja Ison-Britannian välillä. Osaatko selittää, miksi lihan ja voin sekä muiden eläinrasvojen hintaerot alkoivat supistua vasta vuonna 1895? Miksi kuparin hintaero oli pienempi ja supistui nopeammin kuin tankoraudan? Sokerin hintaero taas kasvoi – minkä takia?

Harjoitus 18.2 Tarkastelussa tariffit

Mene Maailmanpankin verkkosivustolle ja lataa koneellesi kehittyvien maiden ja teollisuusmaiden tariffeja kuvaava aikasarja-aineisto ”Tariff rate, applied, weighted mean, all products” (valitse sivun oikeasta alakulmasta Download-otsikon alta vaihtoehto ”EXCEL”). Kuvio 18.7 perustuu samankaltaiseen aineistoon.

  1. Valitse yksi maa joka tuloluokasta (high/low/lower middle/upper middle income) ja piirrä kuvaaja niiden tariffien kehityksestä. Kerro kuvaajien avulla, miten tariffit ovat muuttuneet ajan mittaan.
  2. Tutkimustulosten mukaan köyhissä maissa tariffit ovat keskimäärin korkeampia kuin rikkaissa maissa, mutta viime vuosikymmeninä tariffit ovat kaikkialla laskeneet huomattavasti. Tukevatko kuvaajasi tätä väitettä? Selitä mahdollisia eroja valitsemiesi maiden välillä. Voit tutkia esimerkiksi, kuuluvatko maat Euroopan unioniin, Maailman kauppajärjestö WTO:hon tai sen edeltäjään GATT-sopimukseen taikka muihin globaaleihin kauppasopimuksiin tai ovatko ne osallistuneet Kansainvälisen valuuttarahaston rakennesopeutusohjelmiin (structural adjustment programs).

Kysymys 18.1 Valitse oikeat vastaukset

Kuvioon 18.3 on piirretty kansainvälisesti vaihdetun hyödykkeen tarjontakäyrä viejämaassa ja kysyntäkäyrä tuojamaassa. Oletetaan, että viejämaa on ainoa tuottaja ja tuojamaa ainoa kuluttaja.

Mikä seuraavista väittämistä pitää kuvion perusteella paikkansa?

  • Jos hyödykkeen määrä on 4 000 yksikköä, tuottajien saama hinta on 7,25.
  • Jos hyödykkeen määrä on 6 000 yksikköä, kuluttajien maksama hinta on 4.
  • Hintaero vastaa kaupankäyntikustannuksia, kuten kuljetuskustannuksia ja kansainvälisen kaupan veroja.
  • Jos myyntimäärä kasvaa 6 000 yksikköön, hintaero laskee 2 yksikköön.
  • Tuottajien saama hinta on myyntihinta, josta on vähennetty kaupankäyntikustannukset. Hyödykemäärällä 4 000 tuottajat saavat hinnan 2,75.
  • Jos hyödykkeen määrä on 6 000, kuluttajien maksama hinta on 6.
  • Hintaeron on oltava yhtä suuri kuin kaupankäyntikustannukset arbitraasi-ilmiön vuoksi.
  • Syy-seuraussuhde menee toisinpäin. Jos kaupankäyntikustannukset olisivat 2 yksikköä, myyntimääräksi tulisi 6 000 yksikköä.

Kysymys 18.2 Valitse oikeat vastaukset

Kuviossa 18.6 on kaupankäyntikustannuksia mittaava indeksi. Suuret indeksin arvot tarkoittavat, että kaupankäyntikustannukset ovat suuret ja globalisaatiota vähän. Mitkä seuraavista väittämistä pitävät kuvion perusteella paikkansa?

  • Kuvion mukaan kaupankäyntikustannukset ovat laskeneet jatkuvasti vuodesta 1870 lähtien.
  • Valtiot pyrkivät 1920-luvun suuren laman jälkeen alentamaan työttömyyttä, ja sen seurauksena globalisaatio näyttää vähentyneen.
  • Toisen maailmansodan jälkeisellä ajanjaksolla ei havaita merkkejä globalisaation edistymisestä.
  • Kuvion mukaan raaka-ainemarkkinoiden integraatio on jatkunut 150 vuotta lyhyehköä käännettä lukuun ottamatta.
  • Maailmansotien välisellä ajanjaksolla kaupankäyntikustannukset näyttävät kasvaneen.
  • Vuoden 1929 jälkeen valtiot pyrkivät suojelemaan talouttaan asettamalla tuontitariffeja.
  • Toisen maailmansodan jälkeen kaupan esteiden indeksin trendi on laskeva.
  • Kaupankäyntikustannusten yleinen trendi on laskeva, joskin sotienvälinen aika erottuu poikkeuksena.

18.2 Globalisaatio ja investoinnit

Kansainvälisten pääomamarkkinoiden globalisaatio on edennyt samaan tapaan kuin hyödykemarkkinoiden. 1800-luku oli globalisaation aikaa, maailmansotien välissä nähtiin lyhyt globalisaation purkautumisen kausi, ja 1900-luvun lopulla globalisaatio voimistui uudelleen.

Jos maat eläisivät eristyksissä toisistaan, niiden olisi rahoitettava kaikki investointinsa omilla säästöillään. Silloin niiden vuotuiset menot eivät voisi ylittää tuloja, ja kaikki tulot olisi kulutettava kotimaassa. Kotimaisen kulutuksen olisi välttämättä oltava yhtä suuri kuin kotimaisten tulojen. Tosielämässä yksityishenkilöt, rahoituslaitokset, yritykset ja valtiot ottavat ja antavat lainoja yli rajojen. Yksinkertaisuuden vuoksi puhumme tässä luvussa maiden lainanotosta ja lainanannosta. Maat eivät kuitenkaan ole toimijoita sinänsä, vaan ne muodostuvat yksilöistä, yrityksistä ja instituutioista. Maat voivat kuluttaa yli tulojensa, jos ne lainaavat ulkomailta. Maat voivat myös päättää, etteivät ne käytäkään säästöjään kotimaaninvestointeihin vaan lainaavat ne ulkomaille ja saavat ulkomaanlainoista tuottoa. Tällöin maan säästöt ovat kotimaaninvestointeja suuremmat eli tulot ylittävät menot.

Maksutase

Maksutaseeseen merkitään kaikki kotimaan ja muun maailman väliset maksusuoritukset. Se jakautuu kolmeen osaan: vaihtotaseeseen, pääomataseeseen ja rahoitustaseeseen.

Jos vaihtotase on ylijäämäinen, maalle kertyy ulkomaanvaluuttaa, jolla se voi kasvattaa virallista valuuttavarantoaan tai ostaa ulkomailta omaisuuseriä, kuten tehtaita tai arvopapereita. Tehdasosto on ulkomainen suora sijoitus, arvopaperien osto yksityinen pääomavirta ulkomaille. Ylijäämän seurauksena kotimainen varallisuus kasvaa. Jos vaihtotase on alijäämäinen, käy päinvastoin.

maksutase
Maksutaseeseen merkitään kaikki kotimaan ja muun maailman väliset maksusuoritukset. Se jakautuu kolmeen osaan: vaihtotaseeseen, pääomataseeseen ja rahoitustaseeseen. Englanniksi balance of payments.

Ulkomailta otetut ja ulkomaille annetut lainat merkitään maksutaseeseen. Selvennämme ensin, miten ulkomaanlainat kytkeytyvät kansainväliseen tavaroiden ja palveluiden kauppaan. Tuonti tarkoittaa maksuja kotimaasta ulkomaille, vienti maksuja ulkomailta kotimaahan. Maksutaseeseen kirjataan ulkomaanvaluutan lähteet ja käyttökohteet. Jos kirjanpito toimisi aukottomasti, maksutaseeseen merkittyjen liiketoimien summaksi tulisi nolla, koska jokaisesta valtionrajan ylittävästä valuuttayksiköstä tiedettäisiin lähde ja käyttökohde. Tosielämän maksutaseet sisältävät myös rivin ”Virheelliset ja tunnistamattomat erät”, jolla summa oikaistaan nollaksi.

Maksutaseen toimintaperiaatetta voi havainnollistaa esimerkkitaloudella, jossa kaikki kansainvälinen maksuliikenne liittyy kauppaan. Jos maa tuo enemmän kuin vie, kansalaiset maksavat ulkomaille enemmän kuin saavat maksuja ulkomailta. Jos esimerkiksi maan Yhdysvalloista ostamat tuontituotteet ovat arvokkaampia kuin sen Yhdysvaltoihin viemät tuotteet, se tarvitsee erotuksen kattamiseksi dollareita, joita se voi lainata joko Yhdysvalloista tai muilta mailta.

Jos maa vie enemmän kuin tuo, sen kansalaiset joutuvat antamaan lainaa kauppakumppaneilleen, jotta nämä pystyvät maksamaan ostamansa vientituotteet. Nämä lainat ovat kotimaalle ulkomaanvaluutan käyttökohde ja kauppakumppaneille ulkomaanvaluutan lähde.

Kauppavaje siis tarkoittaa, että maa ottaa lainaa. Kauppaylijäämä taas tarkoittaa, että se antaa lainaa. Lainananto on luvusta 10 oppimamme mukaan säästämistä.

ulkomaiset arvopaperisijoitukset
Ulkomaisten velkakirjojen ja osakkeiden ostot, jotka eivät kasvata ostajan omistusosuutta niin suureksi, että ostaja saisi todellista määräysvaltaa ulkomaisessa yrityksessä. Vertaa suoriin ulkomaisiin sijoituksiin, joissa sijoittaja saa omaisuuseriin omistusoikeuden ja todellista määräysvaltaa. Englanniksi foreign portfolio investment. Katso myös: ulkomaiset suorat sijoitukset.
ulkomaiset suorat sijoitukset
Omistusoikeuden ja tosiasiallisen määräysvallan hankkiminen ulkomailla sijaitsevaan omaisuuteen. Englanniksi foreign direct investment. Katso myös: ulkomaiset arvopaperisijoitukset.

Kaupan lisäksi maksuja kulkee maasta toiseen myös muista syistä, joista yleisin on omaisuuserien ostaminen ulkomailta. Jos yhdysvaltalainen yritys ostaa kiinalaisen yrityksen osakkeita, se maksaa kiinalaisesta omaisuuserästä. Maksu suuntautuu Yhdysvalloista Kiinaan. Tällaista ulkomaanvaluutan käyttöä sanotaan ulkomaiseksi arvopaperisijoitukseksi. Jos yhdysvaltalaisyritys ostaakin Kiinasta tehtaan, puhutaan suorasta ulkomaisesta sijoituksesta.

rahalähetykset
Rahat, joita kansainväliset siirtotyöläiset lähettävät kotimaassaan asuville sukulaisilleen tai muille henkilöille. Rahalähetykset muodostavat merkittävän kansainvälisen pääomavirran maissa, joista muuttaa tai joihin saapuu paljon siirtotyöläisiä. Englanniksi remittances.

Tulevina vuosina yhdysvaltalaisyritys saa arvopaperisijoituksestaan osinkoja tai suorasta sijoituksestaan voittoja, jotka maksetaan (”kotiutetaan”) Yhdysvaltoihin. Kotiutetut osingot ja voitot ovat maksuja Kiinasta Yhdysvaltoihin. Ne kirjataan Yhdysvaltain maksutaseeseen ulkomaanvaluutan lähteeksi.

Muita merkittäviä kansainvälisiä maksuvirtoja ovat siirtotyöläisten rahalähetykset kotimaassa asuville sukulaisilleen ja kehitysapu, jota rikkaat valtiot maksavat köyhille.

Vaihtotase

Kotimaahan saapuvien maksujen ja kotimaasta lähtevien maksujen erotus.

Vaihtotase sisältää kaikki kansainväliset maksut, joten siitä voi lukea suoraan, onko maa lainanottaja vai lainanantaja.

  • Vaihtotase alijäämäinen: maa ottaa lainaa, jotta se pystyy maksamaan ulkomaille.
  • Vaihtotase ylijäämäinen: maa antaa lainaa (säästää), jotta ulkomaat pystyvät maksamaan sille.

Kaikki nämä kansainväliset maksut kirjataan maksutaseeseen, ja niiden nettoarvo on vaihtotase. Vaihtotase tarkoittaa näin ollen kotimaahan saapuvien maksujen ja kotimaasta lähtevien maksujen erotusta. Maan ulkomaankauppa voi olla alijäämäistä (se tuo enemmän kuin vie) mutta vaihtotase silti ylijäämäinen, jos maalle kertyy ulkomaisista sijoituksista, rahalähetyksistä tai kehitysavusta tuloja enemmän kuin se tarvitsee tuontinsa maksamiseen. Silloin sen ei tarvitse ottaa lainaa. Selvyyden vuoksi jätämme rahalähetykset ja kehitysavun pois laskuista ja ajattelemme, että vaihtotase on viennin ja tuonnin erotus lisättynä maan ulkomaisista omaisuuseristä saamilla nettotuloilla.

vaihtotaseen vaje
Luku, jolla maan tuonnin arvo ylittää viennin arvon ja ulkomaisista omaisuuseristä saatujen nettotulojen summan. Englanniksi current account deficit. Synonyymi: vaihtotaseen alijäämä. Katso myös: vaihtotase, vaihtotaseen ylijäämä.
vaihtotaseen ylijäämä
Luku, jolla maan viennin arvon ja ulkomaisista omaisuuseristä saatujen nettotulojen summa ylittää tuonnin arvon. Englanniksi current account surplus. Katso myös: vaihtotase, vaihtotaseen vaje.
nettolainananto ulkomaille
Vaihtotaseen mukainen lainananto ja lainanotto. Englanniksi net capital flows. Katso myös: vaihtotase, vaihtotaseen vaje, vaihtotaseen ylijäämä.

Vaihtotaseen mukaiseen lainanantoon ja lainanottoon viitataan yhdessä termillä nettopääomavirrat. (Pääoma tarkoittaa tässä lainarahaa eikä investointihyödykkeitä.) Jos maa ottaa lainaa eli sen vaihtotase on alijäämäinen, nettopääomavirta suuntautuu ulkomailta sinne: maa kattaa vaihtotaseensa vajeen ottamalla lainaa. Lainat on aikanaan maksettava takaisin, ja siksi pääomavirta kotimaahan tarkoittaa ulkomaanvelan kasvua. Lainarahalla voi myös hankkia tuloja velanmaksuun, jos se käytetään tuottaviin investointeihin. Jos maa haluaa investoida enemmän kuin sen säästöt antavat myöten, se voi rahoittaa lisäinvestoinnit ottamalla lainaa ulkomailta.

Kansainvälisen kaupan kasvun on todettu kasvattavan vaihtotaseiden vajeita ja ylijäämiä. Kun maat käyvät paljon kauppaa, ne yleensä myös ottavat ja antavat paljon lainaa. Kuvio 18.8 esittää 15 maan yhteenlaskettuja vaihtotaseen vajeen tai ylijäämän itseisarvoja vuosilta 1870–2014. Itseisarvojen summa on valittu mittariksi, koska se kuvaa sekä lainanantoa että lainanottoa.

Kuvio 18.8 Kansainväliset pääomavirrat, 1870–2014.

(1) Maurice Obstfeld ja Alan M. Taylor. 2005. Global Capital Markets: Integration, Crisis, and Growth (Japan–US Center UFJ Bank Monographs on International Financial Markets). Cambridge: Cambridge University Press, kuvio 2.2; (2) Kansainvälinen valuuttarahasto. 2014. World Economic Outlook Database: lokakuu 2014. Kuviossa on esitetty vaihtotaseen vajeen tai ylijäämän itseisarvo prosenttiosuutena bkt:sta 15 maalle viiden vuoden jaksoissa vuosista 1870–74 vuosiin 2010–14. Kuvion otokseen kuuluvat Alankomaat, Argentiina, Australia, Espanja, Iso-Britannia, Italia, Japani, Kanada, Norja, Ranska, Ruotsi, Saksa, Suomi, Tanska ja Yhdysvallat. Vuoden 2014 arvot ovat Kansainvälisen valuuttarahaston arvioita.

Pääomavirtojen kehitys kuviossa 18.8 piirtää globalisaation etenemisestä ja tilapäisestä katkeamisesta samanlaisen kuvan kuin raaka-ainekaupan muutokset kuviossa 18.6. Loppupuolella 1800-lukua Luoteis-Euroopan vaihtotaseeltaan ylijäämäisistä maista – ennen muuta Isosta-Britanniasta mutta myös Ranskasta ja Saksasta – virtasi valtavasti pääomaa muun muassa Argentiinaan, Australiaan, Kanadaan ja Yhdysvaltoihin rahoittamaan rautatie- ja infrastruktuuri-investointeja. Kohdemaita yhdistivät runsaat ja alikäytetyt luonnonvarat. Varsinkin maata riitti. Luonnonvarojen käyttöön valjastamiseksi oli kuitenkin ensin rakennettava rautateitä sisämaahan ja asutettava maat siirtolaisilla. Myös Euroopassa ulkomaisia sijoituksia houkuttelivat suhteellisen runsaiden luonnonvarojen maat, kuten Ruotsi ja Venäjä. Sijoituksille sai sievoisen tuoton, koska lainanottajamaat kasvattivat niiden avulla tuotantokapasiteettiaan ja sen myötä tulojaan, joista ne pystyivät maksamaan lainat takaisin korkoineen.

Maailmansotien välisenä aikana pääomavirrat tyrehtyivät. Ne kutistuivat varsinkin vuonna 1929 alkaneessa suuressa lamassa, jonka myötä valtiot alkoivat säädellä tiukasti rajat ylittäviä pääomaliikkeitä. Pääomavirtojen rajoitukset pakottivat valtiot pitämään vaihtotaseidensa vajeet tai ylijäämät maltillisina, koska suurten vajeiden rahoittamiseen vaadittavia pääomia ei ollut saatavilla. Kansainvälinen kauppa alkoi kasvaa uudestaan pian toisen maailmansodan päätyttyä, mutta pääomakontrollit pysyivät vielä pitkään. Niitä alettiin purkaa vasta 1970- ja 1980-luvulla. Sen jälkeen pääomavirrat ovat kasvaneet nopeasti. Bruttokansantuotteeseen suhteutettuina ne jäävät kuitenkin alle 1900-luvun alun tasonsa.

Kuvio 18.9 esittää ulkomaanomistusten kehitystä 1900-luvulla. Kuvaaja muodostaa U-käyrän. Viime vuosisadan alussa ylivoimaisesti suurimpia kansainvälisiä lainanantajia olivat eräät rikkaat maat, jotka omistivat paljon ulkomaisia omaisuuseriä bruttokansantuotteeseen suhteutettuna. Niiden ulkomaanomistukset kääntyivät kuitenkin laskuun 1920-luvulla. Vuoden 1945 jälkeen New York vei Lontoon paikan maailman finanssikeskuksena ja Yhdysvallat nousi Ison-Britannian ohi ulkomaanomistusten suurvallaksi.

Kuvio 18.9 Ulkomaanomistusten osuus bruttokansantuotteesta, 1900–2014.

(1) Maurice Obstfeld ja Alan M. Taylor. 2005. Global Capital Markets: Integration, Crisis, and Growth (Japan-US Center UFJ Bank Monographs on International Financial Markets). Cambridge: Cambridge University Press, kuvio 2.2; (2) Philip R. Lane ja Gian-Maria Milesi-Ferretti. 2007.”Europe and Global Imbalances”. IMF Working Papers 07 (144). Aikasarja kuvaa ulkomaanomistusten ja bruttokansantuotteen suhdelukua otoksen maissa vuosittain.

Kansainvälisten pääomamarkkinoiden hintaerojen mittaamiseksi on tiedettävä, mitä samanlaiset omaisuuserät maksavat eri maissa. Tutkijat ovat pystyneet kokoamaan joitakin tällaisia aineistoja, joista on havaittu, että 1800-luvun lopulla pääomavirrat globalisoituivat huomattavasti.

Jos 1800-luvun New Yorkissa tai Lontoossa elänyt arbitraasikaupan kävijä mieli tehdä voittoa kaupunkien välisellä hintaerolla, hänen mahdollisuuksiaan rajoitti tiedonvälityksen nopeus tai paremminkin hitaus (tarkastelimme tiedonvälityksen muutosta 1 000 vuoden ajalta luvussa 1). Hintatieto kulki Atlantin poikki seilaavissa laivoissa. Kun kaupankävijä pääsi perille hintaerosta, tieto oli vanhentunut päiväkaupalla. Hyödyntääkseen tietoaan hänen piti lähettää kirjallinen osto- tai myyntitoimeksianto toisessa kaupungissa toimivalle edustajalleen. Sekin kulki laivan kyydissä. Pääomamarkkinoilla spekulointi edellytti siksi suurta hintaeroa, koska toimeksiannon ehättäessä Atlantin vastarannalle hinnat olivat hyvinkin voineet muuttua.

Vuonna 1866 Lontoon ja New Yorkin sijoittajat ja heidän edustajansa pääsivät ensi kertaa vaihtamaan päiväntuoretta tietoa. Silloin alkoi toimia Atlantin poikki kulkeva lennätinlinja Irlannista Kanadan Newfoundlandiin. Lennätinlinjan ansiosta sijoittajat saattoivat heti tarttua tietoonsa tulleisiin arbitraasimahdollisuuksiin. Hintaerot supistuivat saman tien.

Useimmissa maissa suurimman osan investoinneista tekevät kansalaiset ja yritykset. Eräs globalisaation ulottuvuuksista ovat yritysten ja niiden tytäryhtiöiden ulkomaiset suorat sijoitukset. Suoran sijoituksen tekijä haluaa päästä määräämään ulkomaisen yrityksen resurssien käytöstä toisin kuin arvopaperisijoituksen tekijä, joka ostaa ulkomaisia velkakirjoja tai osakkeita.

Kuvio 18.10 kertoo yhdysvaltalaisyritysten ulkomaisiin yrityksiin tekemien suorien sijoitusten kohdemaat vuosina 2001–2012. Tuotantoaan ulkomaille siirtäneet yhdysvaltalaisyritykset valitsivat useimmiten kohteekseen Euroopan – ehkä hieman yllättäen – ja pääasiassa sellaisia Euroopan maita, joissa palkat ovat korkeammat kuin Yhdysvalloissa. Alankomaat, Iso-Britannia ja Saksa keräsivät kolmin enemmän investointeja Yhdysvalloista kuin Aasian ja Afrikan maat yhteensä. Kuviossa 18.1 näkemämme Fordin tehtaiden maantieteellinen jakauma onkin poikkeuksellinen. Fordilla on Kiinassa, Brasiliassa, Thaimaassa ja Etelä-Afrikassa yhteensä paljon enemmän työntekijöitä kuin Saksassa, Isossa-Britanniassa, Kanadassa, Belgiassa ja Ranskassa yhteensä.

Kuvio 18.10 Suorat ulkomaiset sijoitukset: yhdysvaltalaisyritysten ulkomaansijoitukset kohdemaan palkkatason mukaan, 2001–2012.

YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD. 2014. Bilateral FDI Statistics. Aineisto käsittää suorat sijoitukset Yhdysvalloista ulkomaille. Maat on luokiteltu Yhdysvaltain työvoimatilastoviraston International Labor Comparisons -tilastojen perusteella sen mukaan, oliko teollisuustuotannon tuntipalkka vuosina 2005–2009 keskimäärin korkeampi kuin Yhdysvalloissa.

Harjoitus 18.3 Kansainväliset pääomavirrat: rikkailta köyhille?

  1. Kiina on viime vuosikymmeninä kehittynyt nopeasti. Piirrä FRED-tietokannan aineistoista kuvaaja, joka esittää Kiinan vaihtotaseen vajetta tai ylijäämää vuosina 1998–2012, ja kuvaile sen kehitystä 1990-luvun lopulta lähtien. (Kokeile hakusanoja total current account balance for China.) Ole tarkkana, onko kyseessä vaihtotaseen ylijäämä vai vaje.
  2. Piirrä samaan koordinaatistoon kuvaaja Yhdysvaltain vaihtotaseen vajeesta tai ylijäämästä samalla ajanjaksolla. Vertaa Kiinan ja Yhdysvaltain lukuja. (Kokeile FRED-tietokannassa hakusanoja total current account balance for United States.)
  3. Mitä voit kuvaajien perusteella päätellä rikkaiden ja köyhien maiden välisistä pääomavirroista? Lue Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ekonomistien Eswar Prasadin, Raghuram Rajanin ja Arvind Subramanianin artikkeli ”The paradox of capital” vuodelta 2007. Selitä, mitä tarkoittaa artikkelin ilmaus capital flowing uphill (ylämäkeen virtaava pääoma) ja onko se paradoksi, kuten artikkelin otsikko vihjaa.
  4. Tutki kuviota 18.8. Kansainväliset pääomavirrat olivat 2000-luvun alkuvuosikymmenillä samaa luokkaa kuin 1800-luvun lopulla, kun mittarina käytetään keskimääräistä vaihtotaseen vajeen tai alijäämän itseisarvoa suhteutettuna bruttokansantuotteeseen. Voiko globalisaation ensimmäisen tai toisen aallon kohdalla puhua pääoman virtaamisesta ylämäkeen, jos ajattelet tästä alaluvusta oppimaasi sekä IMF:n ekonomistien artikkelia? Miksi?

Kysymys 18.3 Valitse oikeat vastaukset

Mikä seuraavista vaihtotasetta koskevista väittämistä pitää paikkansa ceteris paribus?

  • Kauppaylijäämän kasvu heikentää vaihtotasetta.
  • Jos tavaroiden ja palveluiden taseen summa on nolla mutta suorat ulkomaiset sijoitukset ovat aiempina vuosina olleet suuria, vaihtotase on aina alijäämäinen.
  • Jos ulkomailla asuvien kansalaisten rahalähetykset kotimaahan lisääntyvät, vaihtotase heikkenee.
  • Jos ulkomaille maksettava kehitysapu lisääntyy, vaihtotase heikkenee.
  • Kauppaylijäämän kasvu merkitsee, että viennin ja tuonnin erotus kasvaa. Silloin maa vastaanottaa enemmän maksuja ulkomailta, mikä kasvattaa vaihtotaseen ylijäämää tai pienentää vajetta.
  • Jos suoria ulkomaisia sijoituksia on tehty runsaasti, ne voivat tuottaa suuria osinkotuottoja. Mikäli tavaroiden ja palveluiden taseen summa on nolla mutta sijoitusten nettotuotto positiivinen, vaihtotase on ylijäämäinen.
  • Rahalähetykset tarkoittavat ulkomaille muuttaneiden kansalaisten kotimaahan jääneille sukulaisilleen lähettämiä rahoja. Ne kasvattavat vaihtotaseen ylijäämää tai pienentävät sen vajetta.
  • Ulkomaille maksettava kehitysapu pienentää vaihtotaseen ylijäämää tai kasvattaa sen vajetta välittömästi. Pitkällä aikavälillä kehitysapu voi kuitenkin luoda uusia vientimarkkinoita.

18.3 Globalisaatio ja muuttoliike

Kun kuljetuskustannukset laskivat ja palkat nousivat 1800-luvun lopulla, Amerikan-matka muuttui miljoonille ihmisille mahdolliseksi. Työvoiman liikkuvuus on kuitenkin globalisaation ulottuvuuksista se, jossa talouden kansainvälinen integraatio on edennyt luultavasti hitaimmin reilun vuosisadan aikana. Tänä päivänä työvoiman kansainvälinen liikkuvuus on paikoin vähäisempää kuin vuonna 1913.

Kuvio 18.11 mittaa Yhdysvaltoihin suuntautunutta maahanmuuttoa prosenttiosuutena väestönkasvusta. Maahanmuuttajat muodostivat 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuun yli puolet väestönkasvusta: heidän määränsä oli suurempi kuin syntyvyyden ja kuolleisuuden erotus. Maailmansotien välisenä aikana maahanmuutto väheni lainsäädännön vuoksi. Toisen maailmansodan jälkeen maahanmuuton osuus väestönkasvusta on kasvanut, mutta kasvu jää silti jälkeen vuotta 1914 edeltäneestä ajasta. Maahanmuuton alhaista osuutta 1940-luvun puolivälistä 1970-luvulle voi selittää myös se, että Yhdysvaltain syntyvyys oli tuona aikana suhteellisen korkea.

Kuvio 18.11 Maahanmuuton prosentuaalinen osuus Yhdysvaltain väestönkasvusta, 1820–1998.

Susan B. Carter, Michael R. Haines, Richard Sutch ja Scott Sigmund Gartner (toim.). 2006. Historical Statistics of the United States: Earliest Times to the Present. New York: Cambridge University Press.

Maahanmuuttoa rajoittavia instituutioita oli 1800-luvun lopulla suhteellisen vähän. Nykyään maahanmuuttaja voi joutua karkotetuksi tai vankilaan, jos vaaditut paperit puuttuvat. Euroopan nopean väestönkasvun aikoina, kun kuolleisuus laski nopeasti ja syntyvyys vasta myöhemmin, ylimääräinen väestö siirtyi vanhalta mantereelta Amerikan ”uuteen maailmaan” (tämän nimen mantereelle antoi 1400-luvun löytöretkeilijä Amerigo Vespucci). Nykypäivän köyhiltä mailta tämä mahdollisuus puuttuu. Maahanmuuttoa ryhdyttiin rajoittamaan jo 1800-luvun lopulla, mutta rajoitukset kiristyivät toden teolla ensimmäisessä maailmansodassa ja sen jälkeen. Rikkaat maat sääntelevät maahanmuuttoa yhä tiukasti.

Tavarat, palvelut ja pääomat virtaavat tänä päivänä vaivattomasti maasta toiseen, mutta ihmisten on vaikeampaa liikkua. Voit lähettää rahasi tai tavarasi helposti toiselle puolen maailmaa, itseäsi et. Joutuisit opettelemaan uuden kielen ja omaksumaan uuden kulttuurin. Sinun pitäisi myös erota sukulaisistasi ja paikallisyhteisöstäsi. Näistä ja muista syistä työn hintaerot eivät ole kaventuneet likimainkaan yhtä paljon kuin hyödykkeiden hintaerot. Eri maiden palkat eivät osoita lähentymisen merkkejä.

Kuvio 18.12 esittää teollisuustuotannon työntekijöiden palkkatrendejä eri maissa suhteutettuina yhdysvaltalaisen työntekijän palkkaan. Kuviosta selviää esimerkiksi, että Ranskan teollisuustyöntekijöiden palkat olivat 1970-luvun lopulla 80 prosenttia yhdysvaltalaisten palkoista, kun taas vuonna 2012 ranskalaisille maksettiin yli 15 prosenttia enemmän.

Kuvio 18.12 Teollisuustuotannon palkat suhteutettuina Yhdysvaltain palkkatasoon, 1975–1979 ja 2012.

Yhdysvaltain työvoimatilastovirasto. 2015. International Labor Comparisons. (1) Luvut kuvaavat teollisuustuotannon työvoimakustannuksia tuntia kohti. Ne sisältävät kokonaistuntipalkan (ennen veroja), työnantajan sosiaalivakuutusmaksut ja muut veronluonteiset työnantajamaksut. Valuutat on muunnettu Yhdysvaltain dollareiksi viitevuoden keskimääräiseen päiväkurssiin. (2) Sri Lankan kuvaajassa uusin saatavilla oleva tieto on vuodelta 2008.

Kuviosta 18.12 hahmottuu kolme kehityskulkua:

  • Monet Euroopan maat ovat Ranskan tavoin saavuttaneet Yhdysvaltain teollisuustuotannon palkkatason ja ylittäneetkin sen. Ruotsissa palkat ovat peräti 40 prosenttia Yhdysvaltoja korkeammat, Norjassa sitäkin paremmat.
  • Etelä-Korean ja Japanin palkat ovat tavoittaneet Yhdysvaltain tason nopeasti.
  • Matalapalkkamaat, kuten Sri Lanka, jäävät yhä kauas Yhdysvaltain tasosta. Meksikossa palkkataso on jopa laskenut verrattuna Yhdysvaltoihin.

Voimme tiivistää luvun alkuosasta oppimamme: Maailmantalouden integraatio eteni 1800-luvulla harppauksittain. Se näkyi kansainvälisen kaupan kasvuna ja siitä johtuvina hintaerojen kaventumisena sekä pääomavirtoina. Sitten seurasi lyhyt globalisaation purkautumisen kausi suuren laman ja toisen maailmansodan välillä. Sen jälkeen globalisaatio on jälleen voimistunut varsinkin 1990-luvulta alkaen. Globalisaation, sen purkautumisen ja uuden globalisaation vaiheet näkyvät kuviossa 18.4.

1800-luvulla kaupankäyntikustannukset laskivat ja pääoman ja työvoiman liikkuvuuden esteet vähenivät. Se johtui ennen muuta höyrykäyttöisistä kuljetusteknologioista. Sotienvälisenä aikana kaupankäyntikustannukset kasvoivat ja liikkuvuuden esteet lisääntyivät politiikan seurauksena, kun valtiot asettivat veroja ja pääomakontrolleja, rajoittivat maahanmuuttoa ja pystyttivät muita kaupan esteitä. 1900-luvun lopulla liberaali politikka ja teknologian muutos laskivat kustannuksia ja karsivat esteitä. Valtionrajat jarruttavat silti edelleen työmarkkinoiden globaalia integraatiota.

Kysymys 18.4 Valitse oikeat vastaukset

Kuvio 18.11 mittaa Yhdysvaltoihin suuntautuvaa maahanmuuttoa prosenttiosuutena väestönkasvusta.

Mikä seuraavista väittämistä pitää kuvion perusteella paikkansa?

  • Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneenä vuosikymmenenä maahanmuuttajien määrä oli suurempi kuin syntyvyyden ja kuolleisuuden erotus.
  • Sodat vähentävät maahanmuuttoa pysyvästi.
  • Muuttoliikkeessä havaitaan toisen maailmansodan jälkeen samanlainen jatkuva jälleenglobalisaation trendi kuin hyödykekaupassa ja pääomavirroissa.
  • Kuvaajasta näkyvän trendin mukaan muuttoliike on jatkunut vilkkaana viimeiset 150 vuotta, minkä perusteella voi otaksua, että eri maiden palkat ovat todennäköisesti nykyään suunnilleen samaa tasoa.
  • Koska maahanmuutto muodosti yli puolet väestönkasvusta, maahanmuuttajien määrän täytyi olla suurempi kuin syntyvyyden ja kuolleisuuden erotus.
  • Ensimmäisen maailmansodan jälkeen maahanmuutto lisääntyi hetkellisesti. Kuvion aikasarjasta olisi ylipäätään varomatonta päätellä kausaliteettia, sillä muuttoliike riippuu monista muistakin tekijöistä.
  • Vuonna 1923 säädettiin tiukka maahanmuuttolaki, jonka jälkeen maahanmuutto ei ole palautunut aiemmalle tasolleen. Tämä kertoo siitä, että valtionrajat estävät edelleen työmarkkinoiden globaalia integraatiota.
  • Näin ei ole, koska muuttoliikettä rajoitetaan. Euroopan maissa ja Japanissa teollisuuden palkat ovat vuoden 1975 jälkeen saavuttaneet Yhdysvaltain tason ja enimmäkseen ylittäneetkin sen, mutta Meksikossa palkat ovat laskeneet verrattuna Yhdysvaltoihin (katso kuvio 18.12).

18.4 Erikoistuminen ja kaupankäynnin hyödyt

Talouden globaalin integraation seurauksena oikeastaan kaikki maailman maat osallistuvat tänä päivänä globaaliin talouteen, jonka tunnusmerkkejä ovat

  • erikoistuminen: maat erikoistuvat eri hyödykkeisiin
  • kansainvälinen kauppa: eri hyödykkeisiin erikoistuneet maat vaihtavat hyödykkeitä keskenään.
erikoistuminen
Maat tai muut yksiköt tuottavat itse vain osan kuluttamistaan tavaroista ja palveluista ja hankkivat muut käymällä kauppaa. Englanniksi specialisation.

Erikoistuminen johtaa kaupankäyntiin. Jos tuottaa itse vain osan käyttämistään tavaroista ja palveluista, pitää muu tarpeellinen hankkia käymällä kauppaa. Kansainvälinen kauppa on maiden erikoistumisen lopputulos.

Eteläsaksalaisilla tarkkuusleikkureilla ja muilla työstökoneilla valmistetaan Etelä-Kiinan rannikolla tietokoneita, joille asennetaan Bangaloressa tai Kaliforniassa koodattuja ohjelmistoja. Tietokoneet pakataan Seattlen seudulla rakennettuun lentokoneeseen ja kuljetetaan myytäväksi koko maailman tietotyöläisille ja harrastajille. Kotona työpäivän jälkeen leikkurien, tietokoneiden, ohjelmistojen ja lentokoneiden tuottajat laittavat ruokaa kanadalaisista tai ukrainalaisista elintarvikkeista ja pukeutuvat Mauritiuksella valmistettuun paitaan.

Kauppa ja erikoistuminen ovat saman kehityskulun kaksi puolta ja toistensa välttämättömiä edellytyksiä. Ilman kansainvälistä kauppaa Stuttgartin konepajateollisuuden työntekijät eivät voisi ostaa ukrainalaisesta tai kanadalaisesta viljasta leivottua leipää eivätkä pukeutua Mauritiuksella ommeltuihin vaatteisiin. Jos he joutuisivat tuottamaan nämä hyödykkeet itse, moni heistä työskentelisi viljelijänä tai ompelijana. Ilman erikoistumista ei olisi mitään kaupattavaa.

Kirjan alussa alaluvussa 1.8 tapasimme Gretan ja Carlosin, jotka halusivat kuluttaa omenoita ja vehnää. Kumpikin olisi voinut tuottaa tarvitsemansa omavaraisesti, omalla pellollaan ja omalla työllään. He huomasivat kuitenkin, että voisivat parantaa asemaansa erikoistumalla niin, että Carlos tuottaa vain omenoita ja Greta vain vehnää.

suhteellinen etu
Henkilöllä tai maalla on suhteellinen etu hyödykkeen tuotannossa, jos yhden lisäyksikön tuotantokustannukset verrattuna toisen hyödykkeen kustannuksiin ovat pienemmät kuin jollain toisella henkilöllä tai maalla samojen hyödykkeiden tuotannossa. Englanniksi comparative advantage. Katso myös: absoluuttinen etu.

Erikoistuminen paransi molempien asemaa, koska heidän viljelysmaansa suosi eri kasveja. Carlos pystyi kasvattamaan pelkkiä omenia 50 kertaa niin paljon kuin pelkästään vehnätonneja, kun taas Greta pystyi kasvattamaan pelkkiä omenia vain 25 kertaa niin paljon kuin pelkästään vehnätonneja. Greta pystyi tuottamaan molempia kasveja enemmän kuin Carlos, mutta Carlosilla oli silti omenankasvatuksessa suhteellinen etu: omenankasvatuksessa hänen tuottavuutensa jäi vähemmän jälkeen Gretasta kuin vehnän viljelyssä. Kertaa huolellisesti suhteellisen edun käsite sekä kuviot 1.9a ja 1.9b ennen kuin jatkat tätä lukua eteenpäin.

Selitämme seuraavaksi suhteellisen edun avulla, miksi kokonaiset valtiot erikoistuvat tiettyihin tavaroihin ja palveluihin.

Gretan ja Carlosin kannatti erikoistua, koska heillä oli erilaista viljelysmaata. Myös valtioiden luonnonvarat ja ilmasto-olot ovat erilaisia. Saksan ilmastossa banaaninviljely kävisi erittäin kalliiksi. Se on yksi niistä syistä, joiden vuoksi saksalaiset tienaavat elantonsa muissa töissä. Erikoistuminen voi kuitenkin johtua myös muista tekijöistä.

skaalaedut
Skaalaetuja eli mittakaavahyötyjä saadaan, kun tuotantoprosessin panosten kaksinkertaistaminen kasvattaa tuotoksen yli kaksinkertaiseksi. Yrityksen keskimääräisten kustannusten pitkän aikavälin kehitys riippuu tuotannon skaalatuotoista ja siitä, miten mittakaava vaikuttaa yrityksen panoksista maksamiin hintoihin. Englanniksi economies of scale. Synonyymi: kasvavat skaalatuotot. Katso myös: negatiiviset skaalaedut.

Kuvitellaan, että Gretalla ja Carlosilla onkin samanlaista viljelysmaata ja samat taidot. Kumpikin on yhtä taitava omenoiden ja vehnän kasvatuksessa. Omenoiden ja vehnän tuotantoon liittyy kuitenkin skaalaetuja. Skaalaedut voivat tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kaksinkertaistamalla vaikkapa omenankasvatukseen käyttämänsä viljelysmaan ja työajan he saisivat yli kaksi kertaa suuremman omenasadon. Tämän oletuksen paikkansapitävyys riippuu tuotantoteknologioista.

Kuvio 1.9a esitti tuotantotekijävarantoon perustuvaa erikoistumista. Kuvio 18.13 esittää vuorostaan skaalaetuihin perustuvaa erikoistumista. Taulukko kertoo, että jos omenantuotantoon käytetään 25 hehtaaria maata ja vastaava määrä Gretan tai Carlosin työtä, satoa saadaan 625 omenaa. Jos omenankasvatukseen käytetään kaksinkertainen määrä maata ja puolet työajasta, sato nelinkertaistuu 2 500 omenaan.

Tuotantoon varattu maa-ala (hehtaaria) 1 25 50 75 100
Vehnää (tonnia) 0,1 62,5 250 562,5 1 000
Omenoita (kpl) 1 625 2 500 5 625 10 000

Kuvio 18.13 Skaalaedut omenoiden ja vehnän tuotannossa. Omenoita-rivin luvut ovat maa-alan neliöitä, Vehnää-rivin luvut ovat kymmenesosa omenoiden määrästä.

Olkoot Greta ja Carlos omavaraisia viljelijöitä. Kummallakin on 100 hehtaaria viljelysmaata, ja kumpikin jakaa maansa ja työaikansa tasan molemmille kasveille. Näin kumpikin saa kulutettavaksi 250 tonnia vehnää ja 2 500 omenaa.

Jos he erikoistuisivat toinen vehnään ja toinen omenoihin ja jakaisivat sadon tasan, he saisivat vehnää ja omenoita neljä kertaa enemmän kuin erikoistumatta. Tärkeää tässä on, ettei ole väliä, kumpi erikoistuu mihinkin. Erikoistumisen edut perustuvat viljelysmaan, taitojen ja muiden lähtökohtien erojen sijasta siihen, että usein on tehokkaampaa yhden tuottaa paljon yhtä asiaa kuin monen tuottaa pieniä määriä monta asiaa.

Jatkamme Gretan ja Carlosin parissa seuraavassa alaluvussa. Mitä voimme heidän avullaan oppia talouden globaalista integraatiosta ja kansainvälisestä kaupasta? Etelä-Saksassa valmistetaan työstökoneita, laatuautoja ja muita teollisuustavaroita; Etelä-Kiina on maailman tietokoneteollisuuden keskus; tietokoneita käytetään yhdysvaltalaisilla ohjelmistoilla; Mauritiuksella valmistetaan vaatteita; Kanadan Albertassa viljellään maata. Miksi? Vastauksia on kaksi:

  • Skaalaedut, keskittymishyödyt ja muut vahvistavat takaisinkytkennät. Lentokoneteollisuudessa skaalaedut ovat poikkeuksellisen suuria. Washingtonin osavaltiossa Everettissä sijaitseva Boeingin tehdas on maailman suurin rakennus: sillä on tilavuutta yli 13 miljoonaa kuutiometriä. Ohjelmistojen koodaamisessa skaalaetuja ei synny. Sen sijaan ohjelmistoja tuotetaan siellä, missä suuri joukko ihmisiä tekee samantapaisia töitä, koska he voivat vaihtaa tietoja keskenään ja innovoida yhdessä.
  • Alueiden väliset erot. Albertan ilmasto ja maaperä luontuvat viljan viljelyyn. Vaatteiden valmistaminen vaatii paljon työvoimaa mutta vain kohtuullisesti investointihyödykkeitä, mikä sopii Mauritiuksen tuotannontekijäjakaumaan. Saksassa työstökoneteollisuuden tarvitsemaa osaamista kartuttaa työssä oppimista painottava ammatillinen koulutus.

Erikoistumisen syistä ensimmäisen eli vahvistavien takaisinkytkentöjen silmiinpistävä ominaisuus on sattumanvaraisuus. Miksi Washingtonin Everett eikä Japanin Osaka? Miksi Bangalore on ohjelmistoteollisuuden keskittymä mutta Singapore tai Sydney ei?

Keskittymishyödyt

Kustannussäästöt, joita yritykset voivat saada sijoittautumalla lähelle muita saman tai läheisen toimialan yrityksiä.

Keskittymishyödyt ovat eri asia kuin skaalaedut tai laajuushyödyt, joita syntyy yksittäisen yrityksen kasvusta.

Erikoistumisen selittämiseen tarvitaankin usein molempia syitä. Saksan työstökoneteollisuus esimerkiksi hyötyy Saksan osaavasta työvoimasta sekä saman alueen muista yrityksistä. Jälkimmäistä tekijää nimitetään keskittymishyödyiksi. Yritykset vaihtavat tietoja ja laativat yhteisiä komponenttistandardeja. Ne tukevat myös alueensa tutkimus- ja kehitystoimintaa, josta ne niin ikään hyötyvät.

Erikoistumisen ja kansainvälisen kaupan syyt on koottu kuvioon 18.14.

Kuvio 18.14 Kustannuserot, erikoistuminen ja kauppa.

Harjoitus 18.4 Erikoistumispolkuja

Valitse muutama tavara tai palvelu, joita ei ole käsitelty tässä luvussa: esimerkiksi viini, autot, asiantuntijapalvelut kuten kirjanpito tai tilintarkastus, pienelektroniikka, polkupyörät tai muoti. Selitä niitä tuottavien maiden erikoistumispolkuja kuvion 18.14 avulla ja sen perusteella, mitä tiedät tai saat tutkimalla selville valitsemistasi tavaroista ja palveluista.

18.5 Erikoistuminen, tuotannontekijävarannot ja maiden välinen kauppa

Tässä alaluvussa syvennymme tuotannontekijävarannoista johtuvaan erikoistumiseen jatkamalla alaluvun 1.8 esimerkistämme. Osoitamme, että eri maiden asukkaiden välinen kauppa, jossa molemmat erikoistuvat eri asioihin, voi johtaa molemminpuoliseen hyötyyn mutta tuoda muassaan erimielisyyttä hyötyjen jakamisesta.

absoluuttinen etu
Henkilöllä tai maalla on absoluuttinen etu hyödykkeen tuotannossa, jos hän tai se pystyy tuottamaan hyödykettä vähemmillä panoksilla kuin joku toinen henkilö tai maa. Englanniksi absolute advantage. Katso myös: suhteellinen etu.

Greta asuu Vehnäsaarella ja Carlos Omenasaarella. Molempien saarten maaperä soveltuu vehnän ja omenan tuotantoon, ja Greta ja Carlos tarvitsevat ravinnokseen sekä vehnää että omenoita. Käytämme tässä alaluvussa kuvion 18.15 lukuarvoja ja oletamme, että Gretalla ja Carlosilla on kummallakin yhtä monta hehtaaria maata. Totesimme jo, että Gretaa on lykästänyt: Vehnäsaaren maaperä on molemmille kasveille suotuisampaa. Gretalla on molempien tuotannossa absoluuttinen etu. Carlosin maa on molemmille kasveille huonompaa, mutta omenantuotannossa hänellä on Gretaan verrattuna pienempi suhteellinen haitta kuin vehnäntuotannossa.

  Tuotanto hehtaaria kohti, jos työaika käytetään vain yhteen hyödykkeeseen (per vuosi)
Greta 12 500 omenaa tai 10 000 tonnia vehnää
Carlos 10 000 omenaa tai 4 000 tonnia vehnää

Kuvio 18.15 Absoluuttinen ja suhteellinen etu omenoiden ja vehnän tuotannossa.

Ne, joilla ei ole absoluuttista etua missään, erikoistuvat siihen, missä ovat vähiten huonoja, ja hankkivat muut kuluttamansa hyödykkeet vaihdannalla. Samoin ne, jotka ovat kaikessa muita parempia, erikoistuvat siihen, missä ovat suhteellisesti parhaita, ja tuovat muita hyödykkeitä. Erikoistuminen ja kansainvälinen kauppa voivat hyödyttää sekä Gretaa että Carlosta. Kuviosta 18.16a näet, miten se tapahtuu.

Kuvio 18.16a Omenasaaren Carlosin ja Vehnäsaaren Gretan tuotantomahdollisuuksien rajat.

Carlosin tuotanto

Merkitään kuvion vasempaan kaavioon vehnän ja omenien yhdistelmät, jotka Carlos pystyy tuottamaan vuodessa. Jos hän tuottaa pelkkiä omenoita, hän saa sadoksi 10 000 omenaa. Sitä vastaa vaaka-akselin piste A.

Vehnään erikoistuminen

Jos Carlos tuottaa pelkkää vehnää, hän saa 4 000 tonnin vehnäsadon. Sitä vastaa pystyakselin piste B.

Tuotantomahdollisuuksien raja

Pisteiden A ja B välinen punainen suora on Carlosin tuotantomahdollisuuksien raja. Suora sisältää kaikki vehnän ja omenoiden yhdistelmät, jotka Carlos pystyy tuottamaan vuodessa.

Carlosin päätös

Carlos voi valita minkä tahansa yhdistelmän mahdollisuuksien rajalta tai sen alapuolelta. Hän voi esimerkiksi tuottaa 2 000 tonnia vehnää ja 5 000 omenaa (piste C).

Carlosin mahdollisuuksien joukko

Carlos voi tuottaa missä tahansa origon ja mahdollisuuksien rajan välisessä pisteessä. Punainen ala on hänen mahdollisuuksien joukkonsa.

Gretan tuotantomahdollisuuksien raja

Oikeanpuoleiseen kaavioon on piirretty Gretan tuotantomahdollisuuksien raja. Greta pystyy tuottamaan molempia hyödykkeitä Carlosta enemmän. Jos hän tuottaa vain jompaakumpaa, hän saa vuoden aikana sadoksi joko 12 500 omenaa tai 10 000 tonnia vehnää.

Vehnäsaarella on absoluuttinen etu

Vehnäsaarella on absoluuttinen etu molempien hyödykkeiden tuotannossa, koska Greta pystyy tuottamaan molempia enemmän kuin Carlos. Carlosin mahdollisuuksien joukko mahtuu kuviossa Gretan mahdollisuuksien joukon sisälle.

Ilman kaupankäyntiä on tuotettava kaikkea itse

Ilman kaupankäyntiä Carlos ja Greta pääsevät parhaimpaansa valitsemalla pisteen ylimmältä samahyötykäyrällä, joka sijaitsee tuotantomahdollisuuksien joukossa tai sen rajalla. Tuotantomahdollisuuksien raja on tässä yksinkertaisessa esimerkissä myös kulutusmahdollisuuksien raja, koska kumpikin käyttää aikansa vehnän ja omenien tuotantoon eikä voi kuluttaa enempää kuin tuottaa. Kuviosta 18.16b näet, miten Carlos ja Greta tekevät tuotanto- ja kulutuspäätöksensä.

Kuvio 18.16b Omenasaaren Carlosin ja Vehnäsaaren Gretan hyötyä maksimoivat kulutuspäätökset.

Carlosin kulutusmahdollisuuksien raja

Vasemmassa kaaviossa on Carlosin kulutusmahdollisuuksien raja. Se on sama kuin tuotantomahdollisuuksien raja.

Carlosin samahyötykäyrät

Samahyötykäyrien muoto kuvaa Carlosin vehnää ja omenoita koskevia preferenssejä.

Korkein mahdollinen samahyötykäyrä

Korkein mahdollinen samahyötykäyrä on se, joka sivuaa kulutusmahdollisuuksien rajaa. Carlos päättää kuluttaa vuodessa 2 500 tonnia vehnää ja 3 750 omenaa (piste D).

Tuottavampi voi kuluttaa enemmän

Koska Greta on tuottavampi, hän voi kuluttaa molempia hyödykkeitä enemmän kuin Carlos. Oletamme Gretan preferenssit samanlaisiksi kuin Carlosin, jolloin samahyötykäyrät ovat samanmuotoiset. Greta kuluttaa vuodessa 6 000 tonnia vehnää ja 5 000 omenaa (piste E).

Kansainvälinen kauppa ja erikoistuminen

Mitä tapahtuu, kun Greta ja Carlos voivatkin käydä kauppaa? Kaupankäyntipäätös voi syntyä monesta syystä, kuten uudesta teknologiasta (veneyhteydestä saarten välillä) tai ennen vihamielisten saarten välien lientymisestä, joka poistaa kaupan esteitä. Luvusta 1 muistamme, että kaupan molemminpuoliset hyödyt riippuvat hyödykkeiden suhteellisista (ei absoluuttisista) tuotantokustannuksista.

Osoitamme, että Carlos ja Greta hyötyvät molemmat, kun toinen saarista erikoistuu vehnänviljelyyn ja toinen omenoiden kasvatukseen. Carlos voi tuottaa vuodessa 4 000 tonnia vehnää tai 10 000 omenaa. Tuottaakseen yhden lisätonnin vehnää Carlosin on vähennettävä omenantuotantoa 2,5 omenalla. Vehnätonnien ja omenoiden välinen rajamuunnossuhde on siis 2,5. Koska yhden vehnätonnin ja 2,5 omenan tuottaminen vaatii yhtä paljon panoksia (maata ja työtä), yksi tonni vehnää maksaa yhtä paljon kuin 2,5 omenaa. Vehnän suhteellinen hinta omenoissa ilmaistuna on näin ollen myös 2,5. Suhteellinen hinta ilmaisee rajamuunnossuhteen eli vaihtoehtoiskustannuksen.

Gretan tuottavuus on molempien hyödykkeiden tuotannossa suurempi. Hän pystyy tuottamaan vuodessa 10 000 tonnia vehnää tai 12 500 omenaa. Vehnäsaarella vehnän suhteellinen hinta omenoissa ilmaistuna on 1,25. Vehnäsaarella on siten vehnäntuotannossa suhteellinen etu.

Omenoiden suhteellinen hinta on vehnän suhteellisen hinnan käänteisluku. Jos Vehnäsaarella on vehnäntuotannossa suhteellinen etu, Omenasaarella on silloin omenantuotannossa suhteellinen etu. Esimerkkimme on tiivistetty numeromuotoon kuviossa 18.17. Lihavoitu luku on sen hyödykkeen suhteellinen hinta, jonka tuotannossa saarella on suhteellinen etu.

  Omenasaari (Carlos) Vehnäsaari (Greta)
Vehnätonnia vuodessa 4 000 10 000
Omenoita vuodessa 10 000 12 500
Vehnän suhteellinen hinta 10 000 / 4 000 = 2,5 12 500/10 000 = 1,25
Omenoiden suhteellinen hinta 4 000 / 10 000 = 0,4 10 000 / 12 500 = 0,8

Kuvio 18.17 Kummallakin saarella on suhteellinen etu sen hyödykkeen tuotannossa, joka on siellä suhteellisesti halvempi (ilman kaupankäyntiä).

Kaupan hyödyt

Omavaraistaloudessa ja suljetussa, kauppaa käymättömässä taloudessa tuotantomahdollisuuksien raja on myös kulutusmahdollisuuksien raja. Kuviosta 18.16b voimme laskea, että suljetussa taloudessa maiden kokonaistuotanto on yhteensä 2 500 + 6 000 = 8 500 tonnia vehnää ja 3 750 + 5 000 = 8 750 omenaa. Jos maat sen sijaan erikoistuvat täydellisesti, Greta pystyy tuottamaan 10 000 tonnia vehnää ja Carlos 10 000 omenaa, jolloin kumpaakin hyödykettä saadaan enemmän. Jos saaret käyvät kauppaa, molemmat voivat kuluttaa kumpaakin hyödykettä enemmän ja ihannetapauksessa parantaa näin omaa asemaansa.

Mikäli oletamme kaupankäyntikustannukset nollaksi, kaupankäynnissä vehnän ja omenien suhteelliset hinnat ovat molemmissa maissa luonnollisesti samat. Mitä uudeksi hinnaksi tulee? Carlosin näkökulmasta vehnän tarjonta on kasvanut enemmän kuin omenoiden tarjonta, joten vehnän suhteellinen hinta laskee alle arvon 2,5. Vastaavasti Gretan näkökulmasta vehnän tarjonta on kasvanut vähemmän kuin omenoiden tarjonta, joten vehnän suhteellinen hinta nousee yli arvon 1,25. Yleisesti pätee, että kaupankäynnissä hinnat asettuvat niiden hintojen välille, jotka toteutuivat suljetuissa talouksissa.

Kaupankäynnin vaikutuksia tarkastellaan kuviossa 18.18.

Kuvio 18.18 Kaupan ja erikoistumisen vaikutus kulutusmahdollisuuksien rajaan.

Ennen erikoistumista ja kauppaa

Kuvioon on piirretty Carlosin ja Gretan tuotantomahdollisuuksien rajat.

Erikoistuminen ja kauppa

Punaiset katkoviivat havainnollistavat sitä, miten kulutusmahdollisuuksien rajat siirtyvät erikoistumisen ja kaupan ansiosta origosta poispäin. Oletamme, että vehnän suhteelliseksi hinnaksi tulee erikoistumisen ja kaupankäynnin jälkeen 2. (Luku on valittu satunnaisesti väliltä 1,25–2,5.)

Kulutus erikoistumisen ja kaupan jälkeen

Carlos erikoistuu omeniin, joita hän tuottaa 10 000 ja vie Vehnäsaarelle 10 000 – 6 000 = 4 000 kappaletta. Greta erikoistuu vehnään, jota hän tuottaa 10 000 tonnia ja vie Omenasaarelle 10 000 – 8 000 = 2 000 tonnia.

Koska molemmat maat erikoistuvat hyödykkeeseen, jossa niillä on suhteellinen etu, uudet kulutusrajat ovat ylempänä kuin tuotantorajat. Molempien maiden uusi kulutusraja ja tuotantoraja leikkaavat pisteessä, jossa maat eivät käy kauppaa. Täydellisen erikoistumisen tapauksessa piste sijaitsee x- tai y-akselilla. Erikoistuminen ja kansainvälinen kauppa ovat siis kasvattaneet molempien maiden kulutusmahdollisuuksien joukkoa. Pane merkille, ettei Greta pysty kuluttamaan omenoita yli Carlosin enimmäistuotantomäärän myöskään kaupankäyntitilanteessa. Tästä syystä Gretan kulutusmahdollisuuksien raja katkeaa 10 000 omenan kohdalla.

Palataan kuvioon 18.16b. Mahdollisuuksien joukon laajenemisen ansiosta Greta ja Carlos pystyvät kumpikin kasvattamaan hyötyään eli nousemaan korkeammalle samahyötykäyrälle. Kauppa tuo molemminpuolisia hyötyjä.

Erikoistuminen laajentaa kulutusmahdollisuuksien joukkoa samalla tavalla kuin luvussa 10 lainanotto ja investointi laajensivat Marcon kulutusmahdollisuuksia. Investoimalla Marco ikään kuin erikoistui tulevaisuuden tuloihin, mikä kasvatti hänen kokonaistulojaan jokaisena ajanjaksona. Hän ”toi” osan tulevista tuloistaan nykyhetkeen ottamalla lainaa, jolloin hän pystyi kuluttamaan kumpanakin ajanjaksona.

Suhteellinen hinta määrää, miten paljon kauppa laajentaa kummankin saaren mahdollisuuksien joukkoa. Se taas riippuu hinnan määräytymistavasta. Oletetaan, että Greta voi asettaa hinnan yksipuolisesti. Saadakseen kaupasta suuremman hyödyn Greta valitsee hinnan, jolla hän saa jokaisesta Carlosille myymästään vehnätonnista entistä enemmän omenoita. Greta haluaa ymmärrettävästi tuottamastaan hyödykkeestä korkean hinnan. Oletetaan, että hän asettaa vehnän hinnaksi 2,25. Miten se vaikuttaa uusiin mahdollisuuksien joukkoihin? Katso kuviosta 18.19, mitä tapahtuu.

Kuvio 18.19 Kaupan ja erikoistumisen vaikutus kulutusmahdollisuuksien rajaan, kun Greta määrää hinnan.

Tuotantomahdollisuuksien rajat

Tuotantomahdollisuuksien rajat ovat aluksi samat kuin kuviossa 18.18.

Kaupan jälkeen

Greta määrää vehnän suhteelliseksi hinnaksi 2,25. Kummankin mahdollisuuksien joukko laajenee kaupan ansiosta, mutta Gretan laajenee enemmän. Kauppa ja erikoistuminen siis lisäävät sekä Carlosin että Gretan hyötyä mutta enemmän Gretan.

Uusi hinta

Greta saa 4 000 omenaa entistä pienemmällä vehnämäärällä. Hänen asemansa on parempi kuin kuviossa 18.18, jossa hinta oli 2. Carlosin asema sitä vastoin on huonompi. Hän saa samasta omenamäärästä vastikkeeksi vähemmän vehnää.

neuvotteluvoima
Kyky varmistaa itselleen suuri osuus vuorovaikutuksessa mahdollisesti saatavista ylituotoista. Englanniksi bargaining power.

Jos Greta kerran voi päättää hinnan aivan vapaasti, hän olisi voinut asettaa sen vielä korkeammaksi. Mikäli hinta olisi vaikkapa 2,5 omenaa tonnilta, Carlos ei saisi kaupasta enää lainkaan hyötyä. Tällä hinnalla Carlos pääsisi yhtä hyvään tulokseen viljelemällä itse vehnänsä, eikä hänellä olisi mitään syytä käydä kauppaa Gretan kanssa. Jos jollain maalla on toista paremmat edellytykset vaikuttaa hintaan omaksi edukseen, sillä on neuvotteluvoimaa.

Taloustieteen suurnimiä David Ricardo

David Ricardo Suhteellisen edun teorian keksi David Ricardo (1772–1823). Ricardo varoitti myös taloustieteilijöistä ensimmäisenä, että nopeasti kasvava kapitalistinen talous törmää ennen pitkää luonnonympäristön rajoihin.

Lontoossa varttunut Ricardo oli menestyneen pörssivälittäjän poika ja seitsentoistapäisen sisarussarjan kolmas lapsi. Ricardo karkasi vihille 21-vuotiaana, mikä katkaisi hänen välinsä vanhempiinsa pitkäksi aikaa. Hän teki pörssikaupalla jättiomaisuuden ja keskittyi sitten kansantaloustieteeseen eli poliittiseen taloustieteeseen, kuten sitä hänen aikanaan kutsuttiin. Ricardo osti itselleen kansanedustajan paikan parlamentista (siihen aikaan se oli mahdollista). Parlamentissa hän edisti talousasioiden lisäksi liberaalien yhteiskunnallisia tavoitteita, kuten uskonnonvapautta, sananvapautta ja orjuuden lopettamista.1

Ricardon tärkein perintö talousteoreetikoille on hänen teoriansa tuotannosta ja hyödyn jakautumisesta kasvavassa kapitalistisessa taloudessa, jossa on suuri maataloussektori. Hän esitti mallinsa vuonna 1815 julkaistussa teoksessaan An Essay on Profits. Se hallitsi brittiläistä talousajattelua melkein puoli vuosisataa. Ricardon teorian mukaan maataloustuotanto vaatii panoksiksi työvoimaa, pääomaa ja maata. Kun tuotanto ja väestö kasvavat, maataloudessa on joko viljeltävä samaa maa-alaa voimaperäisemmin käyttämällä lisää pääomaa ja työvoimaa tai otettava viljelyskäyttöön vähemmän satoisia maita.

Ricardo osoitti laskevien tuottojen periaatteen avulla, että kasvun myötä voitot pienenisivät ja talous ajautuisi stagnaatioon. Hän oletti Thomas Malthusin tavoin, etteivät palkat voisi laskea alle toimeentulominimin (käsittelimme malthusilaista teoriaa luvussa 2). Maatalouden laajeneminen uusille, huonommille maille nostaisi välttämättä ruuan hintaa ja sen myötä palkkoja. Tämän seurauksena voitot supistuisivat; Ricardo oletti, että voitot käytettäisiin investointeihin. Maan niukkeneminen taas kasvattaisi maanvuokria, jotka Ricardo oletti maanomistajien kuluttavan ylellisyystavaroihin. Ajan oloon talouskasvu hidastuisi ja lopulta pysähtyisi, jolloin talous joutuisi stagnaatioon.

Teoriaansa tukeutuen Ricardo kannatti tuontiviljan tariffien eli niin sanottujen viljalakien kumoamista toisin kuin tariffeja puolustanut ystävänsä Malthus. Ricardo päätteli, että jos Iso-Britannia hankkisi suuremman osan elintarvikkeistaan Yhdysvalloista ja muista ulkomaista, työnantajien maksettavaksi tuleva toimeentulominimin mukainen palkka laskisi, jolloin voitot kasvaisivat ja investoinnit lisääntyisivät. Kun viljaa ei kasvatettaisi kotimaassa vaan tuotaisiin muualta, maa ei enää olisi yhtä niukkaa ja maanomistajien osuus kokonaistuotannosta pienenisi. Tämä johtaisi Ricardon mukaan pois stagnaatiosta pysyvään talouskasvuun.2

Ricardon pääteoksessa Kansantalouden ja verotuksen periaatteet (1817) esiteltiin ensimmäisen kerran työnarvoteoria, jota Karl Marx myöhemmin käytti. Työnarvoteorian mukaan hyödykkeen arvo on suhteessa sen tuottamiseen suoraan tai epäsuorasti vaadittavan työn määrään. Taloustieteilijä Wassily Leontief (1906–1999) kehitti työnarvolle laskutavan, josta puhutaan myöhemmin tässä luvussa Ekonomistit erimielisinä -osiossa.

Kansantalouden ja verotuksen periaatteissa Ricardo kuvasi suhteellisen edun periaatteen ja osoitti, että kaksi maata voi saada kansainvälisestä kaupasta molemminpuolisia hyötyjä silloinkin, kun toinen niistä on kaikkien hyödykkeiden tuotannossa absoluuttisesti parempi.

Ricardo ei ole yhtä tunnettu taloustieteilijä kuin Malthus, Marx, Adam Smith tai John Stuart Mill, mutta häntä arvostetaan suhteellisen edun teorian kehittäjänä. Hän kuuluu historian suurista taloustieteilijöistä moderneimpiin, koska hän käytti abstrakteja malleja ajattelunsa tukena ja talouden ymmärtämisen välineenä.

Harjoitus 18.5 Suhteellinen etu

Oletetaan, että maailmassa on vain kaksi maata, Saksa ja Turkki, ja molemmissa neljä työntekijää. Jokainen saksalainen työntekijä tuottaa tietyllä ajanjaksolla kolme autoa tai kaksi televisiota ja jokainen turkkilainen työntekijä kaksi autoa tai kolme televisiota.

  1. Piirrä maiden tuotantomahdollisuuksien rajat koordinaatistoon, jossa vaaka-akselilla on televisioiden määrä ja pystyakselilla autojen määrä. Mikä on autojen suhteellinen hinta kummassakin maassa, jos ne eivät käy kauppaa?
  2. Oletetaan, että ilman kauppaa Saksa kuluttaa yhdeksän autoa ja kaksi televisiota, Turkki kaksi autoa ja yhdeksän televisiota. Merkitse pisteet koordinaatistoon tunnuksilla S ja T. Piirrä molemmille maille kulutusmahdollisuuksien raja ilman kauppaa. Vertaa kummankin maan tuotantomahdollisuuksien rajaa kulutusmahdollisuuksien rajaan.
  3. Oletetaan nyt, että Saksa ja Turkki ryhtyvät käymään kauppaa. Mille vaihteluvälille autojen suhteellinen maailmanmarkkinahinta asettuu? Jos autojen suhteellinen maailmanmarkkinahinta on PA/PTV = 1, kumpaan hyödykkeeseen maat erikoistuvat?
  4. Piirrä äsken määritellyn suhteellisen maailmanmarkkinahinnan perusteella kuvioosi kulutusmahdollisuuksien raja molemmille maille. Selitä kuvion avulla, hyötyvätkö maat kaupankäynnistä.
  5. Mikä on autojen ja televisioiden välinen rajamuunnossuhde kummassakin maassa? Selitä, miten suhteellinen etu ja hyödykkeiden rajamuunnossuhde suhteutuvat toisiinsa.

Harjoitus 18.6 Valta ja neuvottelut

Palaa Carlosin ja Gretan kaupankäyntiin. Kuvitellaan, että Gretalla on valta asettaa suhteellinen hinta. Muistele luvussa 4 selostettuja tutkimustuloksia koehenkilöiden käyttäytymisestä ultimatum-pelissä. Miten arvioisit Carlosin toimivan, jos Greta tarjoaisi vehnätonnia 2,4 omenan hintaan?

Kysymys 18.5 Valitse oikeat vastaukset

Kuvioon on piirretty Carlosin ja Gretan tuotantomahdollisuuksien rajat ja hyödyn maksimoivat vehnän ja omenoiden kulutusmäärät omavaraistaloudessa ilman kauppaa.

Mikä seuraavista väittämistä pitää kuvion perusteella paikkansa?

  • Carlos kuluttaa 10 000 omenaa.
  • Greta voisi kuluttaa 3 750 omenaa ja 2 500 tonnia vehnää mutta päättää toisin.
  • Gretalla on absoluuttinen etu vehnäntuotannossa, Carlosilla omenantuotannossa.
  • Greta päättää kuluttaa molempia hyödykkeitä enemmän kuin Carlos riippumatta siitä, ovatko hänen samahyötykäyränsä samanmuotoiset vai erimuotoiset kuin kuviossa.
  • Carlos valitsee pisteen D, jossa hän kuluttaa 3 750 omenaa ja 2 500 tonnia vehnää.
  • Tämä hyödykeyhdistelmä on Gretan kulutusmahdollisuuksien rajan sisäpuolella, mutta Greta ei valitse sitä, koska hän voi kuluttaa molempia hyödykkeitä enemmänkin.
  • Gretalla on absoluuttinen etu molempien hyödykkeiden tuotannossa.
  • Jos Gretan samahyötykäyrät olisivat erimuotoiset, hän voisi hyvinkin kuluttaa jompaakumpaa hyödykettä vähemmän kuin Carlos. Hän kuluttaisi esimerkiksi omenoita vähemmän, jos hänen samahyötykäyränsä olisivat loivempia.

Kysymys 18.6 Valitse oikeat vastaukset

Kuvioon 18.18 on piirretty Carlosin ja Gretan mahdollisuuksien rajat ja kulutuksen rajat, kun he erikoistuvat ja käyvät kauppaa. Oletamme, että kaupankäynnissä vehnän suhteellinen hinta on 2.

Olkoon Gretan uusi kulutuspiste A ja Carlosin B. Mikä seuraavista väittämistä pitää paikkansa?

  • Greta tuottaa sekä omenoita että vehnää, koska hänellä on molempien hyödykkeiden tuotannossa absoluuttinen etu.
  • Carlos tuottaa 6 000 omenaa ja 2 000 tonnia vehnää, Greta tuottaa 4 000 omenaa ja 8 000 tonnia vehnää.
  • Carlos myy Gretalle 4 000 omenaa ja saa vastineeksi 2 000 tonnia vehnää.
  • Kaupankäynti parantaa Gretan asemaa mutta heikentää Carlosin asemaa.
  • Kummankin kannattaa erikoistua suhteellisen etunsa mukaiseen hyödykkeeseen ja käydä kauppaa. Tällöin Carlos tuottaa kaikki omenat ja Greta kaiken vehnän.
  • Luvut kuvaavat heidän kulutustaan kaupankäynnin jälkeen. Tuotannossa molemmat erikoistuvat jompaankumpaan hyödykkeeseen.
  • Täydellisessä erikoistumisessa hyödykkeiden kaupankäyntimäärä saadaan laskemalla, miten paljon he kuluttavat toistensa tuottamia hyödykkeitä. Ne hankitaan välttämättä kaupankäynnillä.
  • Kaupankäynnin ansiosta molemmat pääsevät korkeammalle samahyötykäyrälle, eli molemmat hyötyvät.

Kysymys 18.7 Valitse oikeat vastaukset

Alla oleva kuvio esittää Alexin ja Josén tuotantomahdollisuuksien rajoja appelsiineille ja meloneille.

Mitkä seuraavista väittämistä pitävät kuvion perusteella paikkansa?

  • Josélla on absoluuttinen etu melonien ja appelsiinin tuotannossa.
  • Josélla on suhteellinen etu melonien tuotannossa.
  • Jos José ja Alex erikoistuvat ja käyvät kauppaa, José erikoistuu appelsiineihin ja Alex meloneihin.
  • Melonien suhteelliseksi hinnaksi tulee kaupankäynnissä 1,75.
  • Alexin tuotantomahdollisuuksien joukko mahtuu Josén tuotantomahdollisuuksien joukon sisään, joten Josélla on absoluuttinen etu molemmissa hyödykkeissä.
  • José voi tuottaa appelsiineja kaksi kertaa niin paljon kuin meloneja. Alex puolestaan voi tuottaa appelsiineja 1,5 kertaa niin paljon kuin meloneja. Josélla on siis suhteellinen etu appelsiinien tuotannossa.
  • Vertaamalla silmämääräisesti tuotantomahdollisuuksien rajojen kulmakertoimia voimme päätellä, että Josélla on suhteellinen etu appelsiinien tuotannossa ja Alexilla melonien tuotannossa.
  • Suhteellinen hinta kaupankäynnin jälkeen riippuu neuvotteluvoimasta. Hinta voi olla 1,75 tai jotain muuta.

18.6 Kaupankäynnin ja erikoistumisen voittajat ja häviäjät

Kansainvälinen kauppa hyödyttää sekä Carlosia että Gretaa. Miksi tuonti ja vienti sitten herättävät kiistoja? Todellisuudessa kansainvälinen kauppa merkitsee melkein aina jollekin voittoa ja jollekin tappiota. Erikoistuminen ja vaihdanta kohtelevat alueita, toimialoja ja kotitalouksia eri tavoin. Genovan leipurit ja tavalliset kaupassakävijät ehkä tervehtivät Manila-höyrylaivan edullista viljalastia riemuhuudoin, mutta seudun viljelijät toivoivat varmaan salaa aluksen haaksirikkoa.

Kansakunnat muodostuvat kansalaisista, joiden taloudelliset edut poikkeavat toisistaan. Ne eivät ole yhden asukkaan saaria. Emme voi tyytyä käsittelemään kansakuntaa kuin yksilöä tai identtisten yksilöiden ryhmää, vaan tarvitsemme laajempaa näkökulmaa.

Lähestymme kysymystä kansainvälisen kaupan voittajista ja häviäjistä käyttämällä mallia, johon kuuluu kaksi karrikoitua maata. Kutsumme niitä Yhdysvalloiksi ja Kiinaksi. Niiden erikoistuminen perustuu tuotannontekijävarantoon. Yhdysvallat on kehittynyt talous, jossa teollisuustuotannolla on pitkät perinteet. Vähemmän kehittynyt Kiina on noussut maailman toiseksi suurimmaksi taloudeksi viemällä teollisuustavaroita. Kuvitellaan vastoin todellisuutta, että Yhdysvallat ja Kiina tuottavat vain kahta hyödykettä, joiden tuotannon skaalatuotot ovat vakioiset: matkustajalentokoneita ja kuluttajaelektroniikkaa, kuten pelikonsoleita, tietokoneita ja televisioita. Oletamme myös (hieman totuudenmukaisemmin), että Yhdysvalloilla on absoluuttinen etu molempien hyödykkeiden tuotannossa ja suhteellinen etu lentokoneiden tuotannossa.

Oletamme, että lentokonetuotanto on pääomavaltaista ja Yhdysvalloissa pääomaa on suhteellisesti runsaammin. Kiinalla on suhteellinen etu kuluttajaelektroniikan tuotannossa, sillä se on työvoimavaltaisempaa ja Kiinassa työvoimaa on pääomaan verrattuna runsaasti. Näiden oletusten perusteella Yhdysvallat erikoistuu kansainvälisessä kaupassa lentokoneisiin ja Kiina kuluttajaelektroniikkaan.

Kun Yhdysvallat ja Kiina ryhtyvät käymään lentokone- ja kuluttajaelektroniikkakauppaa keskenään, sillä on kolme seurausta:

  • Molempien maiden kulutusmahdollisuuksien joukko laajenee.
  • Maiden välille syntyy eturistiriitoja.
  • Maiden sisällä syntyy eturistiriitoja.

Kaupankäynnin hyötyjen jakautuminen maiden välillä riippuu hyödykkeiden suhteellisista hinnoista. Suhteellinen hinta riippuu vuorostaan kysynnän ja tarjonnan voimista mutta myös neuvotteluvoimasta. Suhteellisia hintoja Yhdysvaltain ja Kiinan välillä sekä kaikkien muidenkin tosimaailman maiden välillä ohjailevat samat tekijät. Niihin kuuluvat esimerkiksi öljyn hintasokit ja niiden makrotaloudelliset seuraukset, joita käsittelimme luvussa 15. Mistä öljyn suhteellisen hinnan nousu johtui?

kartelli
Ryhmä yrityksiä, jotka tekevät salaa yhteistyötä kasvattaakseen yhteisiä voittojaan. Englanniksi cartel.
  • Ensimmäinen ja toinen hintasokki (1970-luku): Suhteellisen hinnan nousu johtui Lähi-idän poliittisista käänteistä ja kartelliksi järjestäytyneiden öljyntuottajamaiden monopolivoimasta. Tuottajat käyttivät monopolivoimaansa ja siirsivät tarjontakäyrää ylöspäin.
  • Kolmas hintasokki (2000-luku): Kiinan ja muiden kehittyvien talouksien kasvu lisäsi tuntuvasti öljyn maailmanmarkkinakysyntää. Maailmanmarkkinoiden kysyntäkäyrä siirtyi oikealle.

Suhteellisen hinnan nousu hyödyttää niitä, jotka asuvat hyödykkeeseen erikoistuneessa maassa. Hyötyvätkö kaikki kansalaiset yhtä lailla? He eivät ole keskenään samanlaisia. Toisilla ei ole muuta myytävää kuin työpanoksensa. Toisille on kasautunut varallisuutta, jota voi sijoittaa yrityksiin.

Esimerkissämme Yhdysvallat erikoistuu lentokoneiden tuotantoon ja Kiina kuluttajaelektroniikan tuotantoon. Kaupankäynti ja erikoistuminen merkitsevät resurssien siirtymistä toimialalta toiselle. Yhdysvaltain elektroniikkateollisuuden entiset työntekijät joutuvat etsimään uutta työtä kasvavasta lentokoneteollisuudesta. Kiinassa taas kuluttajaelektroniikkatuotannon työllisyys kasvaa. Erikoistumisalan ulkopuolella työskentelevät häviävät ainakin lyhyellä aikavälillä. Hieman tuonnempana otamme huomioon myös sen, että kaupankäynti vaikuttaa kansantalouden kasvuun.

Yhdysvaltain lentokoneteollisuuden kasvu lisää lentokoneteollisuuden tärkeimmän tuotannontekijän eli pääoman kysyntää. Kiinassa työvoiman kysyntä kasvaa.

  • Yhdysvaltain voittajat: Pääoman omistajat hyötyvät kansainvälisestä kaupasta enemmän kuin työntekijät, koska lentokonetuotannon kasvaessa pääoma käy suhteellisesti niukaksi. Pääoman osuus varallisuudesta on yleensä suurempi rikkailla kuin köyhillä, joten voimme ennustaa eriarvoisuuden lisääntyvän.
  • Kiinan voittajat: Työntekijöiden kysyntä kasvaa kuluttajaelektroniikan tuotannon kasvaessa. Yritysten kilpailu työntekijöistä nostaa palkkoja. Työttömyyden lasku vähentää työpaikan menetyksen kustannuksia ja saa yritykset nostamaan palkkoja (katso luku 6). Työntekijät hyötyvät kansainvälisestä kaupasta enemmän kuin pääoman omistajat, joten voimme ennustaa eriarvoisuuden vähenevän.

Yhdysvalloissa erikoistuminen ja kaupankäynti edellyttävät työvoiman ja pääoman siirtämistä kuluttajaelektroniikasta lentokonetuotantoon. Mitä tapahtuu, kun yksi pääoman yksikkö – esimerkiksi tehdas – siirtyy elektroniikasta lentokonetuotantoon? Elektroniikkatehdas suljetaan ja sen työntekijät menettävät työnsä, uusi lentokonetehdas palkkaa lisäväkeä. Kumpia on enemmän, työttömäksi jääneitä vai uusia työpaikkoja?

Työttömäksi jääneitä on enemmän. Yhden pääomayksikön sisältämiä työkaluja ja laitteita käyttämään palkattaisiin elektroniikkateollisuudessa enemmän työntekijöitä kuin lentokoneteollisuudessa, koska elektroniikkateollisuus on suhteellisesti työvoimavaltaisempaa. Kun pääomaa siirtyy elektroniikan tuotannosta lentokonetuotantoon, nettomääräisesti työpaikkoja häviää. Tämä edellyttää tietysti myös, ettei työntekijöiden tarvitse uudelleenkouluttautua ja ettei työmarkkinoilla ole muutakaan kitkaa. Muussa tapauksessa työpaikkoja häviää lyhyellä aikavälillä vielä enemmän.

Esimerkissämme Yhdysvaltain työntekijät häviävät mutta omistajat voittavat. Työntekijät tekevät työnsä entistä matalammalla palkalla, jolloin voitot kasvavat. Kun työvoimavaltaisesti valmistettavaa elektroniikkaa tuodaan ulkomailta ja kotimainen tuotanto siirtyy vähemmän työvoimaa vaativiin hyödykkeisiin, sen seurauksena kaupankäynnin hyödyistä valtaosa päätyy työnantajille. Toisaalta sekä työnantajat että työntekijät hyötyvät elektroniikan kuluttajina. Periaate pätee yleisesti kansainvälisen kaupan hyötyjen jakautumiseen: kaupan ja erikoistumisen häviäjiä ovat ne, joiden omistamaa tuotannontekijää on kotimaassa ennen kaupankäyntiä suhteellisesti niukemmin (Yhdysvalloissa työvoimaa), ja voittajia ne, jotka omistavat suhteellisesti runsaampaa tuotannontekijää (Yhdysvalloissa pääomaa).

Periaate perustuu seuraavaan päättelyyn:

  • Ne tuotannontekijät, joita kotimaassa on suhteellisen niukasti verrattuna ulkomaihin, ovat ilman kaupankäyntiä suhteellisesti kalliimpia verrattuna muiden maiden hintatasoon. Kansainvälinen kauppa painaa niukkojen tuotannontekijöiden hintaa alas, koska ne kilpailevat nyt ulkomaiden runsaiden tuotannontekijävarantojen kanssa.
  • Sama koskee kääntäen tuotannontekijöitä, joita kotimaassa on suhteellisen runsaasti verrattuna ulkomaihin.

Esimerkkimme alkutilanteessa Yhdysvalloissa on suhteellisen niukasti työntekijöitä, joten kansainvälisessä kaupassa he häviävät ja työnantajat voittavat. Kiinassa työntekijöitä on suhteellisen runsaasti, joten he ovat kaupankäynnin voittajia ja työnantajat häviäjiä. Periaatteen ymmärtämiseksi on hahmotettava, miten suhteellinen niukkuus muuttuu, kun kansainvälisesti vaihdettaviin hyödykkeisiin sitoutunut työ ja pääoma pääsevät virtaamaan yli rajojen.

Olemme kuitenkin jättäneet laskuista sen, että kansainvälinen kauppa kasvattaa koko taloutta. Kasvu voi hyödyttää kaikkia talouden osapuolia ja korvata heikompaan asemaan joutuneiden eli yhdysvaltalaistyöntekijöiden kärsimät menetykset.

Kansainvälisen kaupan eturistiriidan kahta ulottuvuutta havainnollistaa kuvio 18.20.

Kuvio 18.20 Yhdysvaltain ja Kiinan kaupan voittajat ja häviäjät.

Vasemmanpuoleiset ympyräkaaviot esittävät Yhdysvaltain ja Kiinan talouksia ilman mainittavaa erikoistumista ja kauppaa. Molempien talouden kooksi on vertailun helpottamiseksi asetettu yksi. Ympyräkaavion luvut kertovat, mitkä ovat työntekijöiden (punaisella) ja pääoman omistajien (sinisellä) suhteelliset ja absoluuttiset osuudet talouden koko potista; absoluuttinen luku on sulkeissa. Oikeanpuoleiset ympyräkaaviot esittävät Yhdysvaltain ja Kiinan talouksia erikoistumisen ja kaupankäynnin jälkeen.

Erikoistumisen ja kaupankäynnin hyödyt näkyvät jo siitä, että oikeanpuoleisissa kuvioissa taloudet ovat kokonaisuutena kasvaneet. Yhdysvaltain talous on kasvanut 30 prosenttia ja Kiinan 40 prosenttia. Kansainvälisen kaupan hinnat ovat neuvotteluissa asettuneet sellaiselle tasolle, että Kiina saa esimerkissämme suuremman osan kaupan hyödyistä.

Huomaa myös, että työvoimavaltaiseen elektroniikkaan erikoistuminen on kasvattanut kiinalaistyöntekijöiden osuutta kasvaneesta potista ja supistanut voittojen osuutta. Erikoistuminen ja kauppa ovat silti parantaneet sekä pääoman että työvoiman asemaa, sillä kummankin absoluuttinen osuus on kasvanut (0,5 < 0,84 ja 0,5 < 0,56).

Yhdysvalloissa lopputulos on erilainen. Pääomaa eli investointihyödykkeitä omistavat työnantajat saavat Yhdysvaltain kasvaneesta potista entistä suuremman osuuden, mutta työntekijöiden osuus on kutistunut sekä suhteellisesti että absoluuttisesti (75 % > 55 % ja 0,75 > 0,715). Yhdysvaltain työntekijät häviävät, vaikka talouskasvu huomioidaan. Yhdysvaltain ja Kiinan työnantajat sekä kiinalaistyöntekijät voittavat.

Sama periaate soveltuu myös muihin tuotannontekijöihin. Kuvitellaan kahta toimialaa, joilla työntekijöiltä vaaditaan erilaista osaamis- ja koulutustasoa: osaamisvaltaista tieto- ja viestintäteknologiaa sekä vähemmän osaamista vaativaa kuluttajaelektroniikan kokoonpanoa. Kaupankäynnin osapuolina ovat nyt rikas maa, jossa on suhteellisen runsaasti koulutettua työvoimaa, sekä köyhä maa, jossa on runsaasti työvoimaa mutta se ei ole koulutettua. Silloin rikkaan maan kouluttamattomat työntekijät (ja köyhän maan koulutetut työntekijät) häviävät verrattuna rikkaan maan koulutettuihin työntekijöihin (tai köyhän maan kouluttamattomiin), jotka puolestaan hyötyvät.

Tällaisten erojen voisi arvella vaikuttavan siihen, miten eri väestöryhmät suhtautuvat kansainväliseen kauppaan. Kyselytutkimuksissa onkin saatu paljon näyttöä siitä, että rikkaissa maissa kouluttamattomat työntekijät kannattavat protektionismia herkemmin kuin koulutetut, kun taas köyhissä maissa kouluttamattomat työntekijät suhtautuvat kauppaan koulutettuja myönteisemmin. Jos kaupan hyödyt ovat riittävän suuret, on toki mahdollista, että myös suhteellisesti heikomman ryhmän asema paranee absoluuttisesti ottaen erikoistumisen ja kaupan myötä. Tämänkin näimme kuviosta 18.20.

Esimerkkiparimme Yhdysvallat ja Kiina kuvastaa 1900-luvun jälkipuoliskon lisäksi myös globalisaation varhaisempia vaiheita. Ruotsalaistaloustieteilijät Eli Hekscher ja Bertil Ohlin ryhtyivät sata vuotta sitten tutkimaan erikoistumista ja kansainvälistä kauppaa päästäkseen perille 1800-luvun lopun globalisaatiosta. Eräs ero tuon aikakauden ja nykyhetken välillä liittyy tuotannontekijöihin. Esimerkissämme Yhdysvallat keskittyi pääomavaltaiseen ja Kiina työvoimavaltaiseen teollisuustuotantoon. Toissa vuosisadan globalisaatiossa oli kysymys maavaltaisen maataloustuotannon (elintarvikkeiden sekä puuvillan ja muiden raaka-aineiden) ja työvoimavaltaisten teollisuustavaroiden kaupasta.

Maataloustuotteiden viejiä olivat Yhdysvallat, Kanada, Australia, Argentiina, Venäjä ja muut valtiot, joilla oli runsaasti maata mutta niukasti työvoimaa. Teollisuustavaroita veivät Iso-Britannia, Ranska, Saksa ja muut Luoteis-Euroopan maat, joilla oli runsaasti työvoimaa mutta vähän maata. Kaupan suurimpia häviäjiä olivat silloin Euroopan maanomistajat ja suurten maatalousmaiden työntekijät; suurimpia voittajia olivat Euroopan työntekijät sekä Uuden maailman ja muiden maatalousmaiden maanomistajat. Luvussa 2 totesimme, että Englannin työntekijöiden taloudellinen hyöty maanomistajiin verrattuna alkoi kasvaa 1800-luvun puolivälissä.

Kehitys toistui muissakin maissa, joissa maata oli niukasti ja työvoimaa runsaasti, niin Euroopassa kuin vaikkapa Japanissa. Samaan aikaan maanvuokran ja palkkojen suhdeluku kasvoi voimakkaasti siellä, missä maata oli runsaasti ja työvoimaa niukasti. Uuden maailman maiden lisäksi tähän joukkoon kuului esimerkiksi Punjab, joka oli huomattava maataloustuotteiden viejä.

Euroopan maanomistajat asettuivat vastustamaan kehitystä, kuten odottaa voi. Ranskassa ja Saksassa he saivatkin poliitikot asettamaan maataloustuotteille tuontitariffeja. Se merkitsi poliittista vastareaktiota globalisaatioon. Valtiot korottivat tariffeilla kaupankäyntikustannuksia, mikä nieli osan kuljetuskustannusten ja muiden kaupankäyntikustannusten laskusta.

Harjoitus 18.7 Voittajat ja häviäjät skaalaetuihin perustuvassa erikoistumisessa

Kuvitellaan kaksi maata, joilla on samanlaiset tuotannontekijävarannot. Kumpikin haluaa kuluttaa henkilöautoja ja ammattiliikenteen ajoneuvoja. Molempien hyödykkeiden valmistukseen liittyy skaalaetuja. Ilman kansainvälistä kauppaa kumpikin maa pitäisi yllä molempia toimialoja. Kauppa hyödyttäisi kumpaakin, sillä ne voisivat erikoistua ja tuottaa skaalaetujen ansiosta pienemmin kustannuksin.

Oleta, että kaupankäynnin alettua valtio A erikoistuu henkilöautoihin ja valtio B ammattiliikenteen ajoneuvoihin. Skaalaetujen vuoksi henkilöautojen suhteellinen kustannus verrattuna ammattiliikenteen ajoneuvoihin on valtiossa A pienempi kuin valtiossa B.

  1. Kun tuotantoteknologiaan liittyy skaalaetuja, on odotettavissa, että maat käyvät kauppaa samanlaisilla hyödykkeillä. Selitä, mistä tällainen toimialan sisäinen kauppa johtuu.

  2. Ketkä voittavat ja ketkä häviävät skaalaetuerikoistumisessa? Vertaa tulosta voittajiin ja häviäjiin esimerkkitapauksessamme, jossa Yhdysvallat ja Kiina erikoistuivat eri hyödykkeisiin tuotannontekijävarantojensa perusteella.

Kysymys 18.8 Valitse oikeat vastaukset

Kuvio 18.20 kuvaa kansainvälisen kaupan vaikutuksia Yhdysvaltain ja Kiinan työntekijöihin ja työnantajiin. Alkutilanteessa kummankin talouden kooksi on asetettu 1. Yhdysvalloilla on suhteellinen etu pääomavaltaisten hyödykkeiden tuotannossa, Kiinalla työvoimavaltaisten hyödykkeiden tuotannossa. Oletamme, että kaupan ansiosta Yhdysvaltain talous kasvaa 30 prosenttia ja Kiinan 40 prosenttia.

Mikä seuraavista väittämistä pitää kuvion perusteella paikkansa?

  • Erikoistumisesta seuraa, että kaikki pääomavaltaiset hyödykkeet valmistetaan Kiinassa.
  • Yhdysvalloilla on enemmän neuvotteluvoimaa suhteellisen hinnan asetannassa.
  • Yhdysvalloissa kaupankäynti parantaa työnantajien asemaa mutta heikentää työntekijöiden asemaa.
  • Kiinassa kaupankäynti parantaa työntekijöiden asemaa mutta heikentää työnantajien asemaa.
  • Erikoistumisesta seuraa, että kaikki pääomavaltaiset hyödykkeet valmistetaan Yhdysvalloissa, koska maalla on niiden tuotannossa suhteellinen etu.
  • Kiinan talous kasvoi suhteellisesti enemmän, mikä viittaa siihen, että Kiinalla on enemmän neuvotteluvoimaa.
  • Yhdysvalloissa työnantajien asema paranee, koska he saavat kasvaneesta potista suuremman osuuden (0,585 > 0,25). Vaikka potti on kasvanut, työntekijöiden osuus on pienentynyt niin, että heidän asemansa huononee (0,715 < 0,75).
  • Kiinassa kapitalistien osuus potista on kaupankäynnin jäljiltä pienempi mutta absoluuttisesti ottaen suurempi. Siksi sekä työntekijöiden että kapitalistien asema on parantunut.

Harjoitus 18.8 Neuvostoliiton hajoaminen

Neuvostoliitto – nykyinen Venäjä sekä eräät Itä-Euroopan ja Keski-Aasian maat – hajosi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Neuvostoliitto oli suunnitelmatalous, jota kommunistipuolue johti Moskovasta käsin. Valtion hajottua entiset neuvostotasavallat ja muut itäblokin valtiot avasivat rajansa kansainväliselle kaupalle. Näissä maissa asui yhteensä lähes 300 miljoonaa työntekijää.

  1. Oletetaan, että Saksa oli pääomavaltainen maa ja entiset itäblokin maat työvoimavaltaisia. Käytä tämän alaluvun analyysikehikkoa ja selitä, ketkä todennäköisesti voittivat ja ketkä todennäköisesti hyötyivät tästä maailmankaupan sokista
    1. Saksassa
    2. entisissä itäblokin maissa.
  2. Mitä lisätietoja tarvitsisit näistä maista, jotta voisit erotella todelliset voittajat ja häviäjät?

18.7 Voittajat ja häviäjät hyvin pitkällä aikavälillä ja matkan varrella

Hahmotimme kansainvälisen kaupan vaikutuksia esimerkkinämme Yhdysvallat ja Kiina. Yhdysvalloissa työnantajien voitot kasvoivat lyhyellä aikavälillä mutta työntekijöiden palkat laskivat. Muutos kannustaisi työnantajia investoimaan uuteen lentokoneiden tuotantokapasiteettiin. Tutkitaan nyt luvussa 16 käyttämällämme pitkän aikavälin työmarkkinamallilla, mitä sitten tapahtuu.

Suhteellisen edun mukainen erikoistuminen lisää työn tuottavuutta Yhdysvalloissa. Työntekijöitä siirtyy elektroniikkateollisuudesta lentokoneteollisuuteen, jossa heidän tuottavuutensa on korkeampi. Se siirtää hinnanasetantakäyrää ja työntekijää kohti laskettua tuotosta ylöspäin. Suhteellisen edun mukainen erikoistuminen vaikuttaa siis samoin kuin teknologinen kehitys, jota tarkastelimme luvussa 16. (Kertaa halutessasi luvun 16 tärkeimmät käsitteet.)

Kuvio 18.21 havainnollistaa matkaa erikoistumisen välittömistä vaikutuksista talouden sopeutumiseen. Lähdemme liikkeelle Yhdysvaltain palkanasetantakäyrästä ja hinnanasetantakäyrästä ennen erikoistumista ja Kiinan-kauppaa. Alkutilanteessa talous on pisteessä A, jossa pitkän aikavälin työttömyysaste on kuusi prosenttia.

Kuvio 18.21 Erikoistumisen pitkän aikavälin vaikutus Yhdysvaltain työttömyyteen.

Pitkän aikavälin työttömyysaste

Alkutilanteessa talous on pisteessä A, jossa työttömyys U = 6 prosenttia.

Yhdysvallat erikoistuu lentokoneisiin

Yhdysvalloilla on suhteellinen etu lentokonetuotannossa. Erikoistuminen parantaa työn keskimääräistä tuottavuutta, jolloin tuotos työntekijää kohti siirtyy ylöspäin. Samalla hinnanasetantakäyrä siirtyy ylöspäin.

Elektroniikkateollisuus irtisanoo työntekijöitä

Yhdysvaltalaiskuluttajat ostavat nyt kiinalaisia DVD-soittimia. Jotkut elektroniikkateollisuudesta irtisanotut saavat uutta työtä lentokonetuotannosta. Työtä ei kuitenkaan riitä kaikille, koska tuotantokapasiteetti on rajallinen. Talous siirtyy pisteestä A pisteeseen B, ja työttömyys kasvaa.

Lentokonevalmistajat tekevät suuria voittoja

Lentokonevalmistajat odottavat suuria voittoja myös tulevaisuudessa. Ne rakentavat uutta tuotantokapasiteettia, mikä lisää työn kysyntää. Lentokoneyhtiöt palkkaavat elektroniikkateollisuuden entisiä työntekijöitä. Talous siirtyy pisteestä B pisteeseen C, ja työttömyys laskee lähtötason alle neljään prosenttiin.

Työn kysyntä kasvaa

Työn kysyntä vahvistaa työntekijöiden neuvotteluvoimaa, ja palkat nousevat. Prosessi päättyy, kun talous on siirtynyt hinnanasetantakäyrän ja palkanasetantakäyrän uuteen leikkauspisteeseen (piste D).

Palkanasetantakäyrän siirtyminen

Palkanasetantakäyrä voi siirtyä myös siksi, että työntekijät vaativat työttömyyskorvauksen korotusta suojaamaan heitä erikoistumisen aiheuttamalta työpaikkakadolta. Jos käyrä siirtyy paljon, kokonaistyöllisyys saattaa vähetä. Esimerkiksi kuvion pisteessä E työttömyys olisi korkeampi kuin alkutilanteen pitkän aikavälin työttömyysaste.

Erikoistuminen ja työttömyys

Jos palkanasetantakäyrä siirtyisi vain hieman, erikoistuminen parantaisi työllisyyttä. Tätä kuvaa piste F.

Työllistääkö Yhdysvaltain talous enemmän vai vähemmän väkeä, kun se on siirtynyt hinnanasetanta- ja palkanasetantakäyrien uuteen leikkauspisteeseen?

Kuvio 18.21 osoittaa, että lopputulos riippuu palkanasetantakäyrän muutoksesta. Monissa maissa talouden kansainvälinen integraatio on merkinnyt työttömyyttä joillain talouden sektoreilla. Kansainvälisten hintojen muutoksista johtuva vaihtelu on lisäksi aiheuttanut suhdannetyöttömyyden vaihtelua. Sen seurauksena äänestäjät alkoivat vaatia poliitikoilta vahvempaa työttömyys- ja työsuhdeturvaa sekä muita toimia suojaamaan kotitalouksia tulo- ja työllisyyssokilta – samoista syistä kotitaloudet koettavat tasata kulutustaan. Tällaiset vaatimukset siirtäisivät palkanasetantakäyrää ylöspäin.

hyvinvointivaltio
Politiikkatoimien kokonaisuus, jonka tavoitteena on parantaa kansalaisten hyvinvointia tasaamalla tuloja esimerkiksi työttömyyskorvauksilla ja eläkkeillä. Englanniksi welfare state.

Toisen maailmansodan jälkeen monet maat tulivat tiiviimmin osaksi maailmantaloutta. Samaan aikaan ne rakensivat tulojen tasaamista edesauttavia politiikkakokonaisuuksia, joita kutsutaan hyvinvointivaltioksi. Esimerkiksi Pohjoismaissa ammattiliitot suostuivat tuonnin esteiden purkamiseen, ja vastineeksi valtio lupasi tukea tuonnin takia työttömiksi jääviä työntekijöitä ja heidän kouluttamistaan uusille toimialoille.

Rikkaiden maiden välisen kaupan nopeaa kasvua säestivät hyvinvointivaltion rakentaminen ja eriarvoisuuden väheneminen. Työttömyys pysyi alhaisena, minkä havaitsimme luvuissa 16 ja 17. Kauppakumppanit olivat keskenään varsin samanlaisia, kuten Yhdysvallat ja Länsi-Euroopan maat. Niiden välinen erikoistuminen perustui skaalaetuihin ja keskittymishyötyihin. Kansainvälinen kauppa oli pitkälti toimialan sisäistä kauppaa. Maat veivät ja toivat samoja hyödykkeitä, vaikkapa eri merkkisiä henkilöautoja ja ammattiliikenteen ajoneuvoja harjoituksen 18.7 tapaan.

Erikoistuminen loi voittajia ja häviäjiä. Yrityksistä voittajia olivat muun muassa BMW ja Ford, kokonaisista toimialoista Saksan työstökoneteollisuus ja Yhdysvaltain lentokoneteollisuus, ja niin omistajat kuin työntekijät hyötyivät. Skaalaetuihin perustuvassa erikoistumisessa voittajia ja häviäjiä ei ratkaise se, mistä tuotannontekijästä heidän tulonsa riippuvat (pääomasta, työstä vai jostain muusta).

Neuvostoliiton hajoaminen ja Kiinan talouden avautuminen sysäsivät 1990-luvun alussa liikkeelle maailmantalouden integraation uuden tiivistymisvaiheen. Se on vuorostaan monissa rikkaissa maissa lisännyt eriarvoisuutta ja keskittänyt työttömyyttä tietyille alueille, joiden työmarkkinat ovat kärsineet Kiinan-tuonnista. Näitä työttömiä ei liiemmin lohduttanut tulevaisuudessa häämöttävä uusi tasapaino, jossa työntekijöiden asema kohenisi keskimäärin.

Kuvion 18.21 työmarkkinamalli tuo esiin kauppasokin ja teknologiasokin yhteiset piirteet. Alaluvussa 16.7 vertailimme sokista hyvin pitkällä aikavälillä syntyviä etuja suuriin sopeutumiskustannuksiin, joita koituu, kun työpaikkoja ensin häviää ja vasta myöhemmin syntyy uusille toimialoille ja alueille. Totesimme, että 1990-luvun alun Kiina-sokkia koskevien tutkimustulosten mukaan työttömyys keskittyi tietyille alueille ja pysyi vuosikymmeniä korkeana. Huonekalutuotantoon erikoistunut Tennesseen osavaltio menetti valtavasti työpaikkoja pitkäksi aikaa. Naapuriosavaltio Alabama ei sitä vastoin kärsinyt työttömyydestä, koska siellä ei valmistettu Kiinan ulkomaille viemiä hyödykkeitä.

Kiina-sokki ei tuntunut kaikissa maissa yhtä vahvana. Uudehkon tutkimuksen mukaan Saksassa teollisuustuotannon työpaikkojen häviämistä hidastivat uudet kaupankäyntimahdollisuudet, joita avautui paitsi Kiinan kanssa myös Itä-Euroopan matalapalkkamaiden kanssa Berliinin muurin murruttua. Tuonnin kanssa kilpailevilla toimialoilla työpaikat vähenivät, mutta vientialoilla työpaikkoja oli vuonna 2014 kutakuinkin yhtä paljon kuin vuonna 1997. Saksan ja Yhdysvaltain eroa voisi selittää se, että Saksan pääomavaltainen teollisuus onnistui paremmin Kiinan-markkinoille laajentumisessa. Saksa oli erikoistunut työstökoneisiin ja muihin tehtaissa käytettäviin investointihyödykkeisiin sekä kuljetustekniikkaan, joille vauhdikkaasti teollistuvassa Kiinassa riitti kysyntää.3

Kysymys 18.9 Valitse oikeat vastaukset

Kuviossa 18.21 havainnollistetaan pitkän aikavälin työmarkkinamallin avulla suhteelliseen etuun perustuvan erikoistumisen vaikutuksia Yhdysvaltain talouteen.

Yhdysvalloilla on suhteellinen etu pääomavaltaisessa lentokonetuotannossa. Kauppakumppani Kiinalla on suhteellinen etu työvoimavaltaisessa kuluttajaelektroniikkatuotannossa. Ennen kaupankäyntiä Yhdysvaltain työmarkkinat ovat tasapainossa pisteessä A. Mitkä seuraavista väittämistä pitävät paikkansa?

  • Erikoistuminen lisää aluksi sekä työntekijöiden tuottavuutta että kokonaistyöllisyyttä.
  • Tuottavuuden kasvu saa yritykset työllistämään lisää, mikä laskee työttömyysastetta.
  • Työttömyyden laskiessa työntekijät vaativat lisää palkkaa vastineeksi suuremmasta työpanoksesta, mikä nostaa hinnanasetantakäyrää.
  • Palkanasetantakäyrä nousee, jos globalisaatio saa työntekijät vaatimaan työttömyysvakuutusta. Silloin työllisyys jää välttämättä pisteen A tasoa alemmaksi.
  • Tuottavuus kasvaa, kun tuotanto ohjautuu pääomavaltaisempaan hyödykkeeseen. Se merkitsee kuitenkin, että yhtä pääoman yksikköä kohti tarvitaan vähemmän työntekijöitä, jolloin kokonaistyöllisyys laskee. Kaaviossa talous siirtyy pisteestä A pisteeseen B.
  • Kun työn tuottavuus kasvaa, yritykset investoivat tuotantokapasiteettiin ja palkkaavat elektroniikkateollisuuden entisiä työntekijöitä.
  • Työntekijät liikkuvat palkanasetantakäyrää pitkin ylöspäin pisteeseen, jossa palkanasetantakäyrä kohtaa ylöspäin siirtyneen hinnanasetantakäyrän.
  • Jos palkanasetantakäyrä nousee vain hieman, pitkän aikavälin työllisyys saattaa ylittää pisteen A tason (esimerkiksi pisteessä F).

18.8 Muuttoliike ja työvoiman globalisaatio

Jos Italian viljelijät eivät katsoneet hyvällä halvan intialaisen tuontiviljan purkamista Manila-höyrylaivasta Genovan satamalaiturille, eivät myöskään Pohjois-Amerikan työläiset aina ottaneet avosylin vastaan paremman elämän perässä mantereelle saapuneita eurooppalaisia – esimerkiksi niitä 69:ää, jotka matkustivat Manilan kyydissä Genovasta New Yorkiin. Maahanmuutto haittasi Uuden maailman kouluttamatonta työvoimaa. Maahanmuuttoa säänneltiin ankarimmin maissa, joissa kouluttamattoman työväestön palkkojen ja keskitulojen väliset erot olivat suuret.

Sääntely merkitsi vastareaktiota globalisaation ensimmäiselle aallolle: maat pystyttivät vähitellen esteitä maahanmuutolle 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa.

Tarkastelimme maahanmuuton vaikutusta työttömyyteen luvussa 9 (katso kuvio 9.19). Mallimme selittää, miksi globalisaation ensimmäisen aallon aikana monet Yhdysvaltain ja Kanadan maatalousmaiden työläiset vastustivat maahanmuuttoa ja miksi sitä on sittemmin vastustettu paljon muuallakin. Maahan saapuessaan uudet tulijat ovat työttömiä. Siksi voimme otaksua, että maahanmuutto lisää aluksi työttömyyttä. Samalla se kasvattaa työpaikan menetyksen kustannuksia työntekijöiden näkökulmasta, koska työnsä menettävä joutuu osaksi entistä suurempaa työttömien reserviä. Työpaikan menetyksestä tulee työntekijälle entistä suurempi uhka, jolloin yritykset saavat työntekijänsä ahkeroimaan pienelläkin palkalla.

Tarina ei kuitenkaan pääty siihen. Kun yritykset saavat työpanoksensa pienemmällä palkalla, niiden kannattavuus kohenee. Se saa ne laajentamaan tuotantoa, mikä vaatii investointeja uusiin koneisiin. Investoinnit lisäävät työvoiman kysyntää muualla taloudessa. Kun uusi kapasiteetti valmistuu, yritykset palkkaavat lisää työntekijöitä. Tarkista kuviosta 9.19, miten talous siirtyy välittömistä vaikutuksista pitkän aikavälin tulemaan.

Maahanmuutto vaikuttaa näin ollen lyhyellä aikavälillä haitallisesti kohdemaan työntekijöihin, koska palkat laskevat ja työttömyyden odotettu kesto pitenee. Lyhyt aikaväli voi kestää vuosia tai vuosikymmeniä.

Pitkällä aikavälillä yritysten kohentunut kannattavuus lisää työllisyyttä, jolloin reaalipalkka palautuu ennen pitkää lähtötasolleen ja työttömyys laskee ennalleen, ellei taloudessa tapahdu muita muutoksia, kuten lisää maahanmuuttoa. Niinpä alkuperäisen työvoiman asema ei heikkene. Myös maahanmuuttajien taloustilanne todennäköisesti paranee, varsinkin jos he ovat lähteneet kotimaastaan toimeentulovaikeuksien vuoksi.

Harjoitus 18.9 Maahanmuuton taloudelliset vaikutukset

  1. Kerro Christian Dustmannin videohaastattelun perusteella lyhyesti, mitä tutkimustulokset kertovat maahanmuuttajien osaamistasosta.
  2. Osoita työmarkkinamallilla, miten palkat ja työllisyys mahdollisesti muuttuvat, kun talouteen muuttaa lisää työvoimaa.
  3. Mitä tutkimusnäyttö Dustmannin mukaan kertoo maahanmuuton vaikutuksesta Ison-Britannian palkkatasoon? Vertaa vastausta edellisessä kohdassa tekemääsi ennusteeseen. Yritä muokata pitkän aikavälin työmarkkinamallia niin, että tutkimusnäyttö saa selityksen.

18.9 Globalisaation puolesta ja globalisaatiota vastaan

Euroopan maataloustariffit ja Uuden maailman maahanmuuttorajoitukset osoittivat jo 1800-luvulla, että globalisaatio voi kääntyä itseään vastaan. Globalisaatiossa on voittajia ja häviäjiä. Olemme todenneet, että tavaroiden ja palveluiden globaali kauppa avaa maille mahdollisuuden erikoistua ja laajentaa siten kaikkien kansakuntien kulutusmahdollisuuksia. Mutta kun pääoma pääsee liikkumaan entistä vapaammin ympäri maailmaa voittomahdollisuuksien perässä, yritykset saattavat hakeutua sinne, missä verotus on kevyttä, ympäristölainsäädäntö löyhää tai työntekijöiden järjestäytyminen kiellettyä.

Ulkomaisten investointien houkuttelemiseksi valtio saattaa joutua tinkimään politiikassaan kestävän kehityksen tai taloudellisen oikeudenmukaisuuden päämääristä. Hyödykkeiden ja pääoman vapaa liikkuvuus vie tehoa myös kokonaiskysyntää ja työllisyyttä tasapainottavalta politiikalta (katso luvut 13 ja 15). Työvoiman liikkuminen maasta toiseen hyödyttää joitakuita mutta merkitsee toisille menetyksen uhkaa.

Jos globalisaation häviäjät unohdetaan – johtuvatpa heidän vastoinkäymisensä hyödykkeiden, pääoman tai ihmisten liikkuvuudesta – globalisaatiota voi olla poliittisesti vaikeaa perustella demokratiassa.

maailmantalouden poliittinen trilemma
Teesi, jonka mukaan globalisaation aikakaudella valtion on todennäköisesti mahdotonta ylläpitää samanaikaisesti talouden tiivistä kansainvälistä integraatiota, kansallista itsemääräämisoikeutta ja demokraattista hallintaa. Trilemman muotoili ensimmäisenä taloustieteilijä Dani Rodrik. Englanniksi trilemma of the world economy.

Tätä pulmaa on pohtinut taloustieteilijä Dani Rodrik, joka on muotoillut maailmantalouden poliittisen trilemman. Trilemma muodostuu kolmesta arvokkaasta päämäärästä, joita ei Rodrikin mukaan voi saavuttaa yhtä aikaa. Rodrikin trilemma on jälleen esimerkki valintatilanteesta, kuten valinta matalan inflaation ja matalan työttömyyden välillä. Rodrikin trilemmassa vaihtoehtoja on tosin kolme.4

  1. Hyperglobalisaatio: maailma, jossa hyödykkeiden ja investointien liikkeille ei käytännössä ole poliittisia tai kulttuurisia esteitä.
  2. Demokraattinen politiikka: politiikka, joka kunnioittaa sekä yksilönvapautta että tasa-arvoa (kuten määrittelimme luvussa 1).
  3. Kansallinen itsemääräämisoikeus: kansallisvaltiot, jotka voivat toteuttaa haluamaansa politiikkaa ilman merkittäviä muista valtioista tai globaaleista instituutioista johtuvia rajoitteita.
hyperglobalisaatio
Globalisaation äärimmäinen ja toistaiseksi hypoteettinen muoto, jossa tavarat, palvelut ja pääomat virtaavat käytännössä esteettä. Englanniksi hyperglobalisation. Katso myös: globalisaatio.

Tavoitteiden väliset jännitteet syntyvät Rodrikin mukaan esimerkiksi siitä, että hyperglobalisaatio pakottaa maat kilpailemaan keskenään investoinneista. Varallisuuden omistajat suuntaavat silloin investointinsa sinne, missä työntekijöiden oikeudet ovat heikot eikä laki rajoita luonnonvarojen hyödyntämistä. Kansallisten hallitusten on näissä oloissa vaikeaa asettaa normeja, toteuttaa politiikkalinjauksia taikka kiristää liikkuvan pääoman tai kovapalkkaisten työntekijöiden verotusta, vaikka kansalaiset vaatisivat sitä reiluuden nimissä. Demokraattisessa yhteiskunnassa hyperglobalisaatio saattaa osoittautua mahdottomaksi. Tämä jännite voi johtaa joko hyperglobalisaation pysähtymiseen (kuvion 18.22 ylin rivi) tai demokratian rapautumiseen (keskimmäinen rivi).

Rodrikin trilemman kolme mahdollista tulemaa on kuvattu kuviossa 18.22.

Kuvio 18.22 Maailmantalouden poliittinen trilemma.

Mukailtu teoksesta Dani Rodrik. 2016 (2011). Globalisaation paradoksi: miksi globaalit markkinat, demokratia ja valtiot eivät sovi yhteen? Suomentaneet Antti Immonen, Jaakko Belt ja Petri Räsänen. Tampere: niin & näin.

Tarkastellaan Rodrikin trilemman valintatilanteita taulukon rivi kerrallaan.

  • Ei hyperglobalisaatiota (ylin rivi). Kansallinen suvereniteetti ja demokraattinen politiikka säilyvät. Demokratiassa äänestäjät vaativat taloutta vakauttavaa politiikkaa, ympäristönsuojelua ja tulonjakoa, joita ei voi kansallisella tasolla toteuttaa tehokkaasti rajoittamatta työvoiman ja pääoman liikkuvuutta.
  • Ei demokratiaa (keskimmäinen rivi). Kansallisvaltiossa hyperglobalisaatiota voi toteuttaa vain, jos kansalaisten vastarinta taltutetaan heikentämällä demokraattisia prosesseja.
  • Ei kansallista suvereniteettia (alin rivi). Jos hyperglobalisaatioon yhdistetään ylikansalliset instituutiot, jotka pystyvät estämään valtioiden kilpajuoksun pohjalle ympäristö- ja työlainsäädännössä ja varmistamaan siten globalisaation demokraattisen oikeutuksen, valtiot eivät enää voi päättää itsenäisesti kansallisesta politiikastaan.
kilpajuoksu pohjalle
Globaalissa taloudessa kansallisvaltioiden tai alueiden itsetuhoinen kilpailu, jossa lasketaan palkkoja ja puretaan sääntelyä ulkomaisten sijoitusten houkuttelemiseksi. Englanniksi race to the bottom.

Taulukon alimman rivin voi rinnastaa nykyisiin liittovaltioihin, kuten Yhdysvaltoihin ja Saksaan. Liittovaltiossa hyödykkeet, investoinnit ja kansalaiset liikkuvat vapaasti osavaltiosta toiseen. Liittovaltion lainsäädäntö ja liittovaltiotason demokraattiset vaalit estävät osavaltioita antautumasta kilpajuoksuun pohjalle. Osavaltiot eivät voi vapaasti toteuttaa politiikkaa, joka vaikuttaisi liittovaltion ”sisäisen hyperglobalisaation” hyötyjen jakautumiseen. Mahdollisuus yhteisiin normeihin ja taloutta vakauttavaan politiikkaan on turvattu.

Toinen tosielämän esimerkki viime vuosikymmeniltä on Euroopan yhdentyminen. Yksi yhdentymisen tavoitteista oli, että valtiot voisivat hyötyä vapaakaupan sekä pääoman ja työvoiman vapaan liikkuvuuden eduista mutta Euroopan unionille jäisi ylikansallista valtaa säännellä voitontekoa reiluuden ja talouden vakauden turvaamiseksi.

Yhdentymisen ilmeisin pulma on, miten Euroopan-laajuinen tai globaali hallinto voidaan toteuttaa sekä demokraattisesti että teknokraattisesti niin, että äänestäjät voivat muuttaa järjestelmää, elleivät ole siihen tyytyväisiä.

Ylikansallisia instituutioita ovat myös kansainväliset ilmastosopimukset ja Kansainvälisen työjärjestön ILOn ajamat kaikille maille yhteiset työelämän vähimmäisnormit, joihin kuuluvat lapsityövoiman kielto ja fyysisten pakkokeinojen kielto.

Harjoitus 18.10 Maailmantalouden poliittinen trilemma

Katso Dani Rodrikin haastattelu Taloustieteilijä työssään -videolta.

  1. Millaisia hyötyjä ja valintatilanteita globalisaatioon liittyy videon mukaan?
  2. Mainitse videolla nimettyjä historian esimerkkejä maailmantalouden poliittisesta trilemmasta ja sen ratkaisuista.

Selitä Rodrikin trilemman ja hakemiesi taustatietojen avulla seuraavia tapahtumia:

  1. Yhdysvaltain äänestäjät valitsivat vuonna 2016 presidentiksi Donald Trumpin.
  2. Ison-Britannian äänestäjät valitsivat vuonna 2016 brexitin eli äänestivät Ison-Britannian EU-eron puolesta.

Harjoitus 18.11 Riippumattomuus ja keskinäisriippuvuus: hyödyt ja kustannukset

Vuonna 1933 globalisaatio-sanaa ei ollut vielä keksittykään, mutta John Maynard Keynes varoitti jo globalisaation seurauksista kansallista omavaraisuutta käsitelleessä esseessään ”National Self-Sufficiency”:

Jokaisella meistä on omat halunsa. Emme luota jo pelastuneemme, vaan tahtoisimme koettaa raivata oman tiemme pelastukseen. Sen vuoksi emme halua jättäytyä maailmanvoimien armoille, kun ne hakeutuvat tai pyrkivät kohti laissez-faire-kapitalismin ihanteiden – jos ihanteista voi puhua – mukaista yleistä tasapainoa – – Haluamme ainakin toistaiseksi – – itse määrätä itsestämme ja olla mahdollisimman vapaita – – tavoittelemaan tulevaisuuden sosiaalista ihannetasavaltaa kokeilemalla meitä eniten miellyttäviä keinoja.

Yleiseksi ajatustavaksi vakiintui, että globaali integraatio tekisi kansallisesta taloudellisesta suvereniteetista ennen pitkää mahdotonta. Kolmisenkymmentä vuotta Keynesin itsemääräämistoiveiden jälkeen kansainvälistä kauppaa tutkinut taloustieteilijä Charles Kindleberger kirjoitti näin:

Kansallisvaltio on talousyksikkönä miltei tiensä päässä – – Liikkuminen on liian helppoa.

Kahdensadantuhannen tonnin tankkerit – – jättiläislentokoneet ja sen sellaiset eivät salli kansallisvaltioille suvereenia itsenäisyyttä talouden asioissa. (kokoelmasta American Business Abroad, 1969)

  1. Selitä omin sanoin, miksi Keynes puolusti ”kansallista omavaraisuutta” ja miksi Kindleberger väitti kansallisvaltion tulleen tiensä päähän.
  2. Pohdi Keynesin ja Kindlebergerin näkemyksiä maailmantalouden poliittisen trilemman kontekstissa ja arvioi niitä tässä ja muissa luvuissa esitettyjen tietojen valossa. (Voit palata esimerkiksi alalukuihin 16.8–16.10, joissa tarkastellaan talouspolitiikan merkitystä valtioiden sopeutumisessa teknologian muutokseen ja kansainväliseen kauppaan. Voit myös hypätä eteenpäin lukuun 22, jossa kerrotaan julkisen sektorin laajuudesta ja muutoksesta ajan oloon.)

18.10 Kansainvälinen kauppa ja kasvu

Millainen politiikka tukisi parhaiten elintason pitkän aikavälin nousua? Joskus kuulee väitettävän, että valtioiden on valittava kahdesta ääripäästä:

  • Pannaan rajat kiinni ja käännetään selkä maailmantaloudelle.
  • Puretaan kaikki sääntely ja annetaan kansainvälisen kaupan, muuttoliikkeen ja rajat ylittävien investointien jyllätä.

Taloustieteilijöistä tuskin kukaan puoltaa tällaisia äärilinjauksia. Hedelmällisempää on pohtia, miten valtiot voivat hyödyntää globaalin talouden edut kansallisen hyvinvoinnin lisäämiseksi ja samalla lievittää talouden integraation hyvinvointia rapauttavia vaikutuksia. Integraation tiivistyminen edistää talouskasvua muun muassa seuraavasti:

  • Kilpailu. Kaupan esteiden karsiminen lisää kotimaan yritysten kohtaamaa kilpailua. Elleivät yritykset ota ajoissa käyttöön uusia teknologioita ja muita kustannuksia säästäviä menetelmiä, ne jäävät todennäköisesti dynaamisempien kilpailijoidensa jalkoihin ja joutuvat poistumaan markkinoilta. Kilpailu nopeuttaa näin teknologista kehitystä.
  • Suuremmat markkinat. Kun yritys pääsee viemään tuotteitaan maailmanmarkkinoille, se pystyy myymään paljon enemmän kuin kotimaan markkinoilla koskaan, jos se pärjää kilpailussa. Myynnin kasvu auttaa painamaan tuotantokustannuksia alaspäin. Se hyödyttää kotimaisia ostajia, työntekijöitä ja menestyneiden vientiyritysten omistajia sekä ulkomaisia ostajia.
epäkypsä toimiala
Uudehko toimiala, jolla kustannustaso on suhteellisen korkea. Kustannustaso johtuu siitä, että tekemällä oppiminen kestää aikansa, skaalaedut eivät ole pienen koon vuoksi mahdollisia eikä keskittymishyötyjä ole saatavilla, koska alan yrityksiä on vähän. Epäkypsän toimialan suojaaminen tariffeilla tai muu tukeminen voi pitkällä aikavälillä parantaa talouden tuottavuutta. Englanniksi infant industry.
tekemällä oppiminen
Tuotos panosyksikköä kohti kasvaa, kun kokemus tavaran tai palvelun tuotannosta karttuu. Englanniksi learning by doing.

Integraation tiivistyminen voi toisaalta hidastaa kasvua:

  • Epäkypsät toimialat ja oppimisnopeus. Skaalaetujen lisäksi kustannussäästöjä voi saavuttaa tekemällä oppimisen avulla. Yrityksen tuotantokustannukset laskevat tavallisesti ajan mittaan, vaikkei se koskaan yltäisi suurtuotantoon. Epäkypsien toimialojen suojaaminen tariffeilla antaa yrityksille aikaa oppia kilpailemaan ja ehkä myös kasvattaa tuotantonsa kilpailukykyiseksi.
  • Haitallinen erikoistuminen. Historian seurauksena jotkut maat erikoistuvat toimialoihin, joilla on paljon innovaatiomahdollisuuksia, toiset innovaatioköyhiin aloihin. Monet Etelä-Amerikan taloudet ovat kasvaneet hitaasti siksi, että ne ovat erikoistuneet jalostamattomien luonnonvarojen vientiin ja muihin epäinnovatiivisiin toimialoihin. Uudenlainen erikoistuminen voi vaatia valtion suoraa ohjailua, kuten epäkypsien toimialojen suojelua.

Kuvio 18.23 osoittaa selvästi, että globalisaation toisen aallon aikana työntekijöiden tulotaso on kasvanut nopeasti esimerkiksi Kiinassa ja Etelä-Koreassa. Yhtä selvää on, että eräissä muissa maissa työntekijät eivät ole hyötyneet maailmantalouden syvenevästä integraatiosta paljonkaan: tämä koskee esimerkiksi Meksikoa ja Sri Lankaa.

Kuvio 18.23 Kiinniottajat ja paikallaan polkijat: teollisuustuotannon palkat suhteuttuina Yhdysvaltain palkkatasoon, 1950–2015.

(1) Andrew Glyn. 2006. Capitalism Unleashed: Finance, Globalization, and Welfare. Oxford: Oxford University Press; (2) Kiinan tilastovirasto. Annual Data; (3) Englannin keskuspankki; (4) Yhdysvaltain työvoimatilastovirasto. 2015. International Labor Comparisons. Yhdysvaltain työvoimatilastoviraston vuositason aikasarjat Meksikolle, Filippiineille ja Sri Lankalle on tasoitettu käyttämällä viiden edeltävän vuoden liukuvaa keskiarvoa.

Taloudellisesti menestyneet maat ovat kulkeneet varsin erilaisia polkuja 150 viime vuoden aikana.

  • Saksa ja Yhdysvallat turvautuivat alkuvaiheessa protektionismiin. Maat kehittivät modernia teollisuustuotantoa korkeiden tullimuurien suojassa, turvassa Ison-Britannian kilpailulta. Tariffit ja talouskasvu olivat 1800-luvun lopulla positiivisesti korreloituneet suhteellisen rikkaiden maiden ryhmässä. Varsinkin teollisuustuotannon tariffit olivat yhteydessä nopeaan kasvuun. Myös maailmansotien välisenä aikana tariffien ja talouskasvun korrelaatio oli positiivinen.
  • Skandinavian maat vaurastuivat avaamalla talouttaan. Skandinavian maat ovat olleet hyvin avoimia kansainväliselle kaupalle yli sata vuotta ja sinä aikana vaurastuneet. Maissa on myös korkea veroaste, jolla ne rahoittavat laajat sosiaalivakuutusjärjestelmänsä ja tukevat työntekijöiden uudelleenkouluttautumista. Tällainen politiikka lieventää kansainvälisten hintojen muutosten vaikutuksia kotitalouksien tuloihin.
  • Itä-Aasian maat valikoivat voittajia. Itä-Aasian valtiot ovat suosineet kansainvälistä kauppaa mutta säädelleet sitä suosimalla tiettyjä toimialoja tai yksittäisiä yrityksiä. Ne ovat ohjanneet kotimaisia yrityksiä kilpailemaan vientimarkkinoilla ja samalla suojanneet niitä kilpailevalta tuonnilta.
  • Vuoden 1945 jälkeen polut erkaantuvat. Yrityksiä kansainvälisille markkinoille kannustaneissa Itä-Aasian maissa talous kasvoi nopeammin kuin Etelä-Amerikan maissa, jotka rajoittivat kansainvälistä kauppaa. Kun Etelä-Amerikan maat alensivat vuorostaan tariffeja 1990-luvun alussa, niiden talous kasvoikin hitaammin kuin suljetun talouden vuosina 1945–1980.

Jos näistä seikoista voi jotain oppia, niin maan menestys ei riipu siitä, miten tiiviisti se on integroitunut maailmantalouteen esimerkiksi tuonnilla, viennillä tai yritysten ulkomaaninvestoinneilla mitaten. Enemmän vaikuttaa se, miten valtiot ohjailevat integraatiota politiikalla kasvun edistämiseksi.

Ekonomistit erimielisinä Hekscherin–Ohlinin teoria, Leontiefin paradoksi ja uusi kansainvälisen kaupan teoria

Ennen uskottiin, etteivät keskenään identtiset maat voi saavuttaa suhteellista etua toisiinsa nähden minkään hyödykkeen tuotannossa, jolloin niillä ei ole syytä erikoistua tai käydä kauppaa. Niinpä taloustieteilijät Eli Hekscher (1879–1952) ja Bertil Ohlin (1899–1979) olivat sitä mieltä, että suhteellista etua ja kansainvälistä kauppaa selittivät parhaiten maiden väliset erot maan, työvoiman ja pääoman suhteellisessa niukkuudessa. Kanadassa ja Yhdysvalloissa maata oli runsaasti verrattuna työvoimaan, joten ne erikoistuivat maataloustuotteisiin ja veivät niitä ulkomaille. Saksassa oli enemmän pääomaa ja vähemmän työvoimaa kuin Kiinassa, joten Saksa vei pääomavaltaisia hyödykkeitä Kiinaan.

Hekscherin–Ohlinin teoria pysyi vallalla, kunnes Wassily Leontief (1906–1999) kyseenalaisti sen vuonna 1953. Leontief mittasi itse keksimällään panos-tuotos-analyysimenetelmällä, miten paljon Yhdysvalloissa käytettiin työtä ja investointihyödykkeitä (pääomaa) vienti- ja tuontihyödykkeiden tuotantoon. Hän laski esimerkiksi, miten paljon työtä tarvitaan

  • auton tuottamiseen
  • auton sisältämän teräksen tuottamiseen
  • auton sisältämän teräksen tuotantolaitoksessa polttoaineena käytetyn hiilen tuottamiseen

ja niin edelleen.

Leontiefin paradoksi
Wassily Leontiefin havainto, että Yhdysvallat vei ulkomaille työvoimavaltaisia hyödykkeitä ja toi ulkomailta pääomavaltaisia hyödykkeitä. Yllättävä tulos oli vastoin talousteorioiden ennusteita: niiden mukaan Yhdysvaltain pitäisi runsaiden pääomien maana viedä hyödykkeitä, joiden tuotannossa tarvitaan paljon pääomaa. Englanniksi Leontief paradox.

Leontief oletti Hekscherin–Ohlinin teorian nojalla, että Yhdysvallat veisi ulkomaille pääomavaltaisia hyödykkeitä ja toisi maahan työvoimavaltaisia hyödykkeitä. Olihan Yhdysvalloilla maailman maista eniten pääomaa mitattuna kone- ja rakennuskannalla ja muiden investointihyödykkeiden määrällä työntekijää kohti. Hän havaitsi kuitenkin päinvastaista.

Taloustieteilijät ovat koettaneet selittää Leontiefin paradoksia yli 50 vuotta. Leontief itse spekuloi, että Yhdysvallat saattaisi paljastua runsaan työvoiman maaksi, jos pelkän työntekijämäärän sijasta mitattaisiin myös kulttuuria ja organisatorisia tekijöitä, jotka lisäävät tehokkuutta työntekijää kohti. Hypoteesia ei ole testattu tarpeeksi, mutta se muistuttaa, että kulttuuri ja instituutiot voivat osoittautua ratkaiseviksi talouden toiminnan selittäjiksi ja tuoda suhteellista etua.

Avinash Dixit, Elhanan Helpman, Paul Krugman ja muut taloustieteilijät kehittivät 1980-luvulla kansainvälisen kaupan malleja, joissa kauppa ei johtunut maiden välisistä eroista vaan kasvavista skaalatuotoista. Tässäkin luvussa olemme todenneet, että jos kauppa ja erikoistuminen kasvattavat skaalaetuja, kauppa kannattaa, vaikkeivät maiden tuotannontekijät, kulttuurit ja instituutiot eroaisi toisistaan. Tutkimussuunta tunnetaan uutena kauppateoriana, ja se puoltaa tariffien käyttöä. Kasvavat skaalatuotot johtavat monopolivoittoihin, joten fiksu valtio varmistaa, että monopolivoitot päätyvät kotimaahan eivätkä valu ulkomaille. Voit lukea lisää Paul Krugmanin Nobel-palkintoluennosta ja vapaakauppaa käsittelevästä artikkelista.5

Harjoitus 18.12 Kansainvälinen kauppa ja talouskasvu

Empiirinen tutkimus kansainvälisen kaupan ja talouskasvun yhteydestä on tuottanut kirjavia tuloksia.

  1. Kuvittele, että työskentelet konsulttina Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa. Sinua pyydetään suunnittelemaan empiirinen tutkimus, jossa selvitetään talouden avoimuuden vaikutusta talouskasvuun. Miten lähestyt tehtävää? (Havaintoaineiston käyttöä taloustieteellisessä tutkimuksessa käsitellään alaluvussa 1.9, luvun 13 johdannossa ja alaluvussa 14.7.)
  2. Miten mittaisit talouden avoimuutta kansainväliselle kaupalle? Käyttäisitkö tariffeja, viennin bkt-suhdetta vai muuta avoimuuden mittaria? Pohdi valitsemasi menetelmän vahvuuksia ja heikkouksia.
  3. Miksi vakuuttavan tutkimuksen suunnitteleminen olisi vaikeaa? Palaa tarvittaessa alalukuun 1.9, luvun 13 johdantoon ja alalukuun 14.7, joissa käsitellään sitä, miten yhden ilmiön voi osoittaa johtavan toiseen (esimerkiksi kaupan johtavan talouskasvuun tai sen puuttumiseen).

18.11 Lopuksi

Maailman kansantaloudet muodostavat nykyään yhdentyneen globaalin järjestelmän. Suuryhtiöt voivat valita tuotantomaansa ja myyntimarkkinansa mistä tahansa. Myös sijoittajat vertailevat veronjälkeistä tuottoa kautta maapallon päättäessään, mihin reaaliomaisuutensa tai rahoitusomaisuutensa siirtävät. Työvoiman globalisaatio ei sen sijaan ole juuri edennyt, vaan työvoima on edelleen pitkälti kansallista politiikan, kulttuurin ja kielikysymysten takia. Globaalissakin taloudessa kansalliset rajat ovat tosiasia. Kansallisvaltiot ovat yhä tärkeitä toimijoita, jotka vaikuttavat oman taloutensa ja muiden kansantalouksien kehitykseen.

Globalisaatiosta on seurannut suuria muutoksia. Taloustieteen syntyaikoina 1700-luvulla hyödykekauppaa käytiin yli rajojen ja pääomia investoitiin kaukaisiinkin maailmankolkkiin, mutta kansantalouksien rajat osuivat enimmäkseen yksiin kansallisvaltioiden rajojen kanssa.

Nykymaailma on toisenlainen. Tavaroiden ja palveluiden kauppa sekä investoinnit ovat yhdentyneet globaaliin rahoitusjärjestelmään, jossa kauppoja voi tehdä sähköisesti muutamassa millisekunnissa.

Taloustiede auttaa suunnittelemaan ja arvioimaan talouspolitiikkaa, jotta uuteen dynaamiseen ja kosmopoliittiseen talousjärjestelmään osallistuvat maailman kansalaiset saisivat mahdollisimman paljon molemminpuolista hyötyä. Taloustieteen menetelmin voi myös tunnistaa väestöryhmiä, joiden elantoa globalisaatioprosessi uhkaa, ja kehittää politiikkatoimia sen varmistamiseksi, että kansainvälisillä investoinneilla ja vaihdannalla saavutetut hyödyt jakautuvat reilusti.

Luvun 18 käsitteet

Ennen kuin jatkat, kertaa nämä määritelmät:

18.12 Viitteet

  1. David Ricardo. 1815. An Essay on Profits. Lontoo: John Murray. 

  2. David Ricardo. 1937 (1817). Kansantalouden ja verotuksen periaatteet. Suomentanut B. Tuunanen. Porvoo/Helsinki: WSOY. Alkuteos saatavilla verkosta: On The Principles of Political Economy and Taxation

  3. Wolfgang Dauth, Sebastian Findeisen ja Jens Südekum. 2017. ”Sectoral Employment Trends in Germany: The Effect of Globalization on their Micro Anatomy”. VoxEU.org. Päivitetty 26.1.2017. 

  4. Dani Rodrik. 2016 (2011). Globalisaation paradoksi: miksi globaalit markkinat, demokratia ja valtiot eivät sovi yhteen? Suomentaneet Antti Immonen, Jaakko Belt ja Petri Räsänen. Tampere: niin & näin. 

  5. Paul Krugman. 2009. ”The Increasing Returns Revolution in Trade and Geography.”” Teoksessa Karl Grandin (toim.). The Nobel Prizes 2008. Tukholma: The Nobel Foundation.
    Krugman, Paul. 1987. ”Is Free Trade Passé?” Journal of Economic Perspectives 1 (2): 131–44.